Auringon alla

…niin se todellakin menee pieleen. Tämän luonnehdinnan kuulimme lauantaina aamupäivästä Antalyan kentällä mieheltä, jolla oli reilusti kokemusta turkkilaisesta lentoyhtiöstä. Palvelu on varsin hyvää niin pitkään, kun ei ole mitään ongelmia. Sitten kun niitä tulee, menee kaikki surkeasti.

Meidän lento Hongkongista Istanbulin kautta Helsinkiin lähti perjantaina ennen puolta yötä. Olimme odottaneet pitkää lentoa kauhulla, mutta kun huomasimme lentoaikaa olevan enää yhden tunnin verran, hihkuimme selvinneemme pahimmasta. Siitä ei mennytkään kuin muutama minuutti, kun kone yhtäkkiä kaarsi vahvasti vasemmalle. Lentoaika lyheni 20 minuuttiin ja kone alkoi selvästi laskeutumaan. Mitään kuulutuksia asiasta ei tullut.

Koska tykkäämme kytätä lentokarttoja, huomasimme kurssin muutoksen kohti Syyrian rajaa välittömästi. Nykäisin ensimmäistä ohi menevää stuerttia hihasta ja kysyin että mihin ihmeeseen ollaan menossa. Syyrian rajalle, tosiaan, koska Istanbulissa on huono sää. Viiden minuutin päästä paikka vaihtui toiseksi rajalla sijaitsevaksi paikaksi, kunnes taas viiden minuutin päästä huomasimme menevämme kohti Antalyaa, onneksi. Olimme ehtineet laskeutua jo kolmeen kilometriin.

Laskeuduimme Antalyaan, edelleen epätietoisina siitä, mitä oli tapahtunut. Osa porukasta luuli meidän laskeutuneen Istanbuliin, sillä englanninkielisiä kuulutuksia ei juurikaan harrastettu. Lopulta odotimme Antalyan sotilaskentän puolella bussikuljetuksia noin tunnin, joskin itse kuljetus kesti myös vähintään puolisen tuntia.

Mutta itse kaaos alkoi vasta kentällä. Meitä ei oltu infottu koneessa mitenkään, mutta myöskään kentällä ei ollut kertakaikkiaan yhtään virkailijaa, jolta kysyä asiaa. Jokainen lentokentän työntekijä sanoi, ettei heillä ole mitään tietoa asiasta. Yritimme kerätä tietoa ja kuunnella huhupuheita, ja lopulta huomasimme, että kentällä alkoi olla useampikin Aasiasta tullut koneellinen, kentän varsinaisten matkustajien lisäksi.

Sitten joku tuli ja sanoi, että portille 213, mikä tarkoitti käytännössä maasta poistumista. Osa koneen matkustajista tarvitsi tässä vaiheessa pikaviisumin, joka olisi pitänyt maksaa käteisellä, mutta jos oikein muistan, niin ei euroilla tai liiroilla. Onneksi suomalaisena saimme kävellä suoraan passintarkastukseen.

Sen jälkeen alkoi epätoivoinen laukkujen metsästys, joka kesti kuusi tuntia. Lopulta laukku putkahti esiin, ja koska olin käynyt valmiiksi tappelemassa meille hotellivoucherin, pääsimme etsimään omaa bussiamme. Tapahtuma muistutti käytännössä markkinoita, joilla kaikki huusivat sen minkä ehtivät. Jotenkin Antti onnistui kuitenkin löytämään oman bussimme, ja saimme sullottua itsemme kymmeniä kapsäkkejä kantavien senioreiden kanssa samaan bussiin kohti Rixos Downtownia.

Hotellin huoneidenjako oli täysin oma episodinsa, mutta lopulta saimme omamme ja pääsimme syömään lounasta. Jos moni asia menikin pieleen, niin hotellimme oli varsin kiva ja sen aamiais-, lounas- ja illallisbuffetit saivat tämän turkkiruokafanin hyvälle tuulelle. Kun hotellista löytyi vielä kiva kuntosali, olimme hetken täysin tyytyväisiä olotilaamme, huolimatta siitä, että töihin olisi pitänyt palata maanantaina, eikä se näyttänyt enää kovin todennäköiseltä.

Sunnuntaina alkuiltapäivästä olimme juuri aikeissa lähteä merenrantaan lenkkeilemään, kun päätimme käväistä sittenkin pikaisesti lounasbuffassa, vaikka valtava aamupala painoi edelleen mahassa. Siellä saimme ihan yhtäkkiä kuulla (olimme hetkeä aikaisemmin käyneet tiedustelemassa lentojen tilannetta), sillä välin kun minä olin hakemassa meille jälkiruuaksi baklavaa, että kyyti kentälle lähtee puolen tunnin päästä. Seurasi pienoinen joukkopaniikki, kun kaikki ryntäsivät hisseille ja pakkaamaan laukkujaan.

Antalyan kenttä oli taas oma lukunsa. Kukaan ei oikein tiennyt mitään, jonot seisoivat ja kukaan ei edes tiennyt, missä jonossa pitäisi seisoa. Osa porukasta hikeentyi todella, ja joku heitti Turkish Airlinesin virkailijaa vesipullolla, sain itsekin siitä osani. Seisoimme Antin kanssa eri jonoissa ja soittelimme puhelimella tilannetta tämän tästä. Koska Antti pääsi lähtöselvitysjonossa ennemmin tiskille kuin minä lipunmyynnissä, otin huiman spurtin läpi kentän, tiputtaen matkalla osan papereistani, mutta saimme kuin saimmekin taivuteltua lähtöselvitysvirkailijan buukkaamaan meidät Istanbuliin. Erävoitto!

Olisimmepa tienneet, että pahin oli vasta edessä. Istanbulissa odotimme toki laukkuja kaaoksessa (kuvasin huvittavia snäppejä, kun ihmiset ryntäsivät hihnojen yli salin toiselta reunalta toiselle), mutta sen jälkeen alkoi varsinainen piina, kun jonotimme yöllä neljä tuntia lipunmyyntitiskille. Kello kolme aamuyöllä oli vihdoin meidän vuoromme, vain kuullaksemme, että seuraavat vapaat paikat Helsinkiin olisi torstaina. Halusimme vaihtaa liput johonkin muuhun vaihtoehtoon ja kokeilimme ensimmäiseksi Tukholmaa, bingo!

Lennon arvioitu lähtöaika oli sunnuntaina iltapäivällä, mutta lähtöselvitykseen piti mennä heti, näin ohjeistettiin. Sen sijaan, että olisimme saaneet lentoyhtiön järjestämän majoituksen tai edes vesipullon ja jotain pientä syötävää, olimmekin koko seuraavan päivän epätietoisina lentomme kohtalosta. Yritimme nukkua lentokentän penkeillä ja kävimme vahtaamassa lentotietoja vähän väliä. Mikään netti ei tietenkään toiminut, paitsi ihan hetkittäin. Sen verran, että päästiin ilmoittamaan töihin, ettei kannata odottaa meitä vielä tiistainakaan.

Odotimme lentoa seuraavaan yöhön asti, kunnes se peruttiin kokonaan. Siinä vaiheessa itku ei ollut lähellä, sillä saman tiedon olisi voinut antaa meille jo 12 tuntia aikaisemmin. Emme edes saaneet tietää peruutuksen syytä, sillä sää se ei ollut ainakaan, se oli kirkas ja lumisateesta ei ollut tietoakaan alkuillan jälkeen.

Meitä ohjeistettiin menemään Turkis Airlinesin transfer deskille, missä me saimme niinkin hienon jutun kuin kopion passistamme ja koneeseennousukortista. Kysyimme mitä ihmettä me sillä teemme, mutta emme saaneet mitään vastausta. Seuraavaksi menimme passintarkastuksesta läpi, skippasimme kokonaan laukun odottamisen ja olimme niin ovelia, että pujahdimme jo suljetun lipunmyyntijonon hihnan ali virkailijan huomaamatta, joten vältimme päälipunmyynnin kilometrin pituisen jonon. Jos jonotusaika edellisenä yönä oli ollut 4 tuntia, niin nyt jono oli tuplasti pidempi.

Jonottaessa lipunmyyntiin varasimme tutun hotellin netistä ja saatuamme uudet liput Helsinkiin seuraavalle aamulle, otimme taksin ja pääsimme hotellille keskellä yötä. Aamulla herätys oli aikaisin, mutta oli aika luksusta päästä suihkuun ja nukkumaan edes muutamaksi tunniksi. Aamulla huomasimme lennon myöhästyneen tunnilla, joten ehdimme juuri ja juuri käymään hotellin aamupalalla.

Olimme vielä lentokentälläkin todella skeptisiä lennon suhteen, mutta pientä toivoa toi se, että Helsingin lento sai alkuperäisen lähtöajan tienoilla porttinumeron. Ensimmäistä kertaa kolmeen päivään tiesi edes minne mennä. Jossain vaiheessa portin edustaa alettiin auraamaan, joten otimme senkin hyvänä merkkinä. Koneen saapuminen oli jo puoli voittoa, vaikka eräs italialainen pikatuttavuutemme oli edelleen epäilevä, olivathan he itse istuneet jo Rooman koneessa, kun lento oli edellisenä päivänä peruuntunut. Mutta niin vaan pääsi Helsingin lento lähtemään, toki joitakin tunteja myöhässä, mutta kuitenkin. Saavuimme Helsinkiin lähes 3 vuorokautta alkuperäistä aikataulua myöhemmin.

Turkish Airlinesin toiminta ei ansaitse meiltä kiitosta mistään muusta kuin Antalyan hotellista: ruoka oli hyvää ja hotellihenkilökunta ystävällistä. Periaatteessa olisin ihan mieluusti viettänyt siellä muutaman yön. Kaikki muu menikin sitten pieleen, ja kaikkein eniten tiedottaminen: sitä ei yksinkertaisesti ollut. Ei lentokoneessa, ei kentillä, ei henkilökohtaisesti eikä edes nettisivuilla mitään järkevää. Luin myöhemmin, että Facebookin kautta oli saanut jotain tietoa. Harmi, että lentokenttien maksullisia (saati ilmaisia) nettiyhteyksiä oli todella hankala saada toimimaan.

Ymmärrän, että tuollaista kaaosta ei voi hallita kukaan, mutta olisi ollut kaikille osapuolille helpompaa, jos matkustajat olisivat saaneet edes jotain ohjeita. Lisäksi joka ikisen peruuntuneen lennon buukkaaminen uudelleen hirvittävän jonotushärdellin kanssa oli jotain, mitä ei meinannut uskoa todeksi. Saavuimme Helsinkiin lähes 70 tuntia myöhässä, ja saimme vain ensimmäisen yön hotellissa tarjoiluineen. Sanomattakin selvää, että kotiin päästyämme olimme niin väsyneitä, ettei meitä ehkä enää ikinä kiinnosta matkustaa Turkish Airlinesilla, aiemmista hyvistä kokemuksista huolimatta.