Kirjoitin edellisessä postauksessa, että lähdemme seuraavaksi uuteen maahan ja tuntemattomaan paikkaan, mistä en tiedä juuri mitään. Olin kuullut Vietnamista paljon kehuja ja toisaalta myös vastakkaisia kommentteja: Saigonin, tai Ho Chi Minh Cityn katujen vilkkaus voi tehdä lomasta stressaavan, mikä ei tietenkään ole koskaan toivottavaa.
Lensimme Hong Kongista Saigoniin ja hyppäsimme lentokentän edustalla yhden luotettavaksi luokitellut taksifirman auton kyytiin (Vinasun) ja toivoimme kuskin ymmärtävän hotellimme sijainnin, kyseessä kun ei ollut mikään iso ja tunnettu paikka. Itse kaupunki oli suorastaan hypnoottinen, kun iltapimeällä istuimme taksin takapenkillä ja seurasimme satojen mopojen pyörimistä ympärillämme. Tätä on Vietnam, ja sitä oli odotettu!
Muutaman Google Maps -katsauksen jälkeen löysimme yllätykseksemme perille ja saimme varaamani sviitin Ben Thanh Boutique -hotellista, joka oli siis pieni, 22 huoneen persoonallinen majoitus. Huone oli juuri niin ihana, kuin olin kuvista päätellyt! Minua ei häirinnyt yhtään, ettei hotellilla ollut uima-allasta, erityisiä palveluita tai juuri mitään muutakaan. Kaunis huone ja sijainti paikalliselämän keskellä riitti mainiosti.
Ensimmäinen ilta sai kuitenkin odottamattoman käännöksen, kun saimme jotenkin ihmeellisesti kylppärin oven lukkiutumaan. Ystävällinen ja avulias henkilökunta yritti tiirikoida lukkoa muutamaan otteeseen, mutta lopulta paikalle tarvittiin lukkoseppä. Paitsi että koska oli jo yö, jouduimme odottamaan kylppärin avaamista aamuun asti. Saimme korvaavan huoneen neljä kerrosta ylempää, ja vaikka se ei ollutkaan varaamani suuri huone, oli siinä kuitenkin jotain extraa: aurinkoterassi.
Kävimme siis nukkumassa yläkerrassa ja aamulla seurasimme vielä hetken aikaa lähikatujen meininkiä, vielä tässä vaiheessa korkealta ja paikalliseen rytmiin totutellen. Sitten saimmekin oman kylppärimme ja huoneemme takaisin, uudella lukolla varustettuna ja tällä kertaa avaimen kera.
Vietnamilaisen aamupalan jälkeen (banh mi ja sticy rice) oli aika suunnata kaduille ensimmäistä kertaa ja voin sanoa, että vaikka olen ylittänyt aasialaisia katuja yhden jos toisenkin, niin mopojen hillitön määrä pisti aluksi kauhistuttamaan. Lopulta meillä meni kuitenkin vain muutama kadunpätkä, että olimme päässeet kärryille ja loppuaika sujuikin ongelmitta. Näinkö helppoa luova kaaos on? Sinne vain heittäydytään ja luotetaan siihen, että yhteispeli toimii. Jossain vaiheessa huomasimme kuitenkin, että vaikka mopot väistävät, niin autot eivät. Paitsi taksit.
Kaksi päivää Saigonissa olivat suoranaista ilotulitusta: kauniita, siirtomaa-aikaisia rakennuksia, vehreitä bulevardeja, aivan ihania kahviloita, katutaidetta ja vanhoja temppeleitä, värikästä katuelämää, drinkkejä rooftop-baarissa ja todella hyvää ruokaa. Kävelimme molempina päivinä paljon, sillä sää oli mitä mainioin, noin 30 lämmintä ja lähinnä pilvistä. Ei yhtään liian kuumaa, eikä niin kosteaa kuin vaikkapa Thaimaassa. Vietnamin loma on alkanut mitä parhaimmalla tavalla ja nyt olemme siirtyneet jo Phu Quocin saarelle, missä ehdimme näkemään mitä ihanimman auringonlaskun. Ihana loma!
Ps. Seuraavaksi haluaisin tehdä kodistamme pienois-Saigonin!
Auringon alla 
Onpa ihan eri näköisiä kuvia Saigonista kuin mitä olen ajatellut kaupungin olevan tai mitä on aiemmin näkynyt. Tykkään kovasti tuosta siirtomaatyylistä. Vaikka kaupungin sekasorros vähän kauhistuttaa, haluaisin siitä huolimatta käydä tuolla joskus. 🙂 Ihanaa lomanjatkoa!
Kiitos Elina! Heh, tässä ei tainnut olla yhtään perinteistä mopokuvaa mukana, niitä yleensä näkee. Mä tykkään kans siirtomaatyylistä ja ihastuin kovasti noihin kahviloihin!