Auringon alla

Road Trip päivä 10: Death Valley

Toinen Las Vegas -päivämme oli pyhitetty luonnonnähtävyyksille. Alun perin suunnitelmissa oli käväistä Grand Canyonilla, mutta pienen tutkiskelun jälkeen tulimme siihen tulokseen, ettei siellä niin vain käväistä, tai jos käväistään, niin helikopterilla. Muutoin vaihtoehtoina on ajaa noin 200km päähän suht kalliiseen turistirysään tai 500km parempaan kohtaan. Eli pahimmillaan 1000km yhden päivän aikana.

Päädyimme sitten hieman vähemmän kuuluisaan paikkaan, mutta muutoin oikein hienoon nähtävyyteen eli Death Valley:hin. Matkaa sinne tulee 200km suuntaansa eli saman verran kuin lähimmälle Grand Canyonin näköalapaikalle, mutta ilman pakkopaketoituja turistikierroksia ym. shuttlebusseja.

Söimme ensin aamupalaa hotellimme Starbucksilla. Tiskistä valittu New York kinkku+cheddar -leipä ei ollut kovin kummoinen, mutta cheese danish sitä vastoin oli herkullinen. Tosin emme jaksaneet syödä sitä edes puoliksi, niin valtava se oli (kuten kaikki ruuat täällä).

Navigaattoriin ohjelmoitiin Furnace Creek ja matka läpi autiomaan alkoi. Tosin matkan varrella oli taas hyvin pysähdyspaikkoja ja pieni Pahrumpin kaupunki. Kaupunki oli siitä hassu, että sen päätien varrelta löytyi kolme(!) ilotulitekauppaa. Lähipäivinä kauppa käy varmasti kuumana (4th of July), mutta mitä ihmettä ne tekee vuoden muut päivät?

Matkalla näkyi myös yksi pieni autioitunut alue, jossa kasvit olivat vallanneet talot ja tunkivat ulos ikkuna- ja oviaukoista. Näimme muuten matkalla Las Vegasiin myös autioituneen vesipuiston, missä kasvit olivat myös ottaneet ylivallan. Yritän saada siitä valokuvan huomenna, kun olemme oikealla puolella tietä.

Ennen kuin ajoimme Furnace Creekiin, törmäsimme Zabriskie Pointiin, joka oli myös päivän ohjelmalistalla. Päätimme pysähtyä kyseiselle näköalapaikalle saman tien ja samalla tarkistaa info-pisteestä Death Valleyn pääsymaksun. Info-pisteissä, joita näimme muutamia, on vessojen lisäksi maksuautomaatti, jolla tulee maksaa halutut oikeudet luonnonpuistoon. Me viivyimme vain yhden päivän ja olimme liikenteessä autolla, joten maksumme oli 20 dollaria. Maksukuitti ohjeistettiin laittamaan kojelaudalle, mutta emme kyllä huomanneet missään kenenkään tarkistavan maksuja tai ylipäätään olevan töissä alueella. Käytännössä tuo luonnonpuistomaksu lienee siis hieman omantunnon juttu.

Zabriskie Pointin parkkipaikalta on hieman nousua näköalapaikalle. Vaikka nousu näyttää helpolle, on se kuitenkin 50 asteen lämmössä lähes tuskallista. Aurinko käristää ihoa ja tuuli on kuin kuuma fööni. Automme mittari näytti enimmillään 125 astetta (yli 50 astetta) ja kuuminta oli juuri noilla tienoilla. Näkymät olivat kuitenkin todella hienot, kyllä luonto voi muovata kauniita maisemia niinkin tylsästä aineksesta kuin kivi!

Jatkoimme matkaa Furnace Creekiin, jossa ei loppujen lopuksi ollut juuri mitään nähtävää. Paikassa on visitor center, melko alkeellinen lentokenttä (joka oli paikan mielenkiintoisin osuus meidän mielestä) sekä jonkinlainen ranch-tyyliin rakennettu resort. Kävimme ostamassa hieman viilentävää juomista ja lähdimme jatkamaan matkaa.

Kolmas kohde oli Dantes View, jonne ajettiin asfaltoitua sivutietä pitkin. Lopuksi tie nousi jyrkästi ylöspäin. Perille saavuttuamme huokaisimme heti ihastuksesta, näkymät olivat todella hienot! Täälläkin oli pieni kävelymatka parkkipaikalta varsinaisille näköalapaikoille, vaikka parkkipaikaltakin olisi nähnyt ihan hyvin. Onneksi ilma oli ylempänä jo viileämpää (jopa 40 tuntuu tällä hetkellä viileämmältä) eikä tuuli ollut tulikuumaa. Tosin täälläkin nousi hiki pintaan, kun tarpoi soraisia ylä- ja alamäkiä.

Paluumatkalla meihin iski hirveä väsymys emmekä meinanneet millään pysyä hereillä. Onneksi matkaa oli vain sen 200km, sillä 500km ajomatka ei olisi onnistunut sitten millään.

Hieman enne Las Vegasia pysähdyimme eräällä perusjenkkiläisellä ulkoilmaostarilla syömässä paljon mainetta keränneessä In ´n Out -hampurilaisketjussa. Kyseinen ketju näkyy lähes joka kulmilla täällä lännessä, mutta ilmeisesti itärannikolla ketjulla ei ole vielä yhtään paikkaa, emmekä siis olleet vielä kokeilleen kuuluisia double double animal style -hampurilaisia. Nyt olimme päättäneet jo edellisenä päivänä, että paikka testataan tänään.

IMG_20130702_161228

Ja voi kyllä, ne olivat niiin hyviä! Selkeästi tuoreita ja hyvistä raaka-aineista tehtyjä. Silti yksi tuplahampurilainen maksoi alle 4 dollaria! Käsittämätöntä, miten siihen hintaan voi myydä tuollaisia hampurilaisia. Tosin myös toinen vahva suosikkimme, Shake Shackin shack burger maksaa myös alle 5 dollaria ja on tietääkseni tehty luomulihasta.

Emme osaa valita kumpi on parempi, itärannikon Shake Shack vai lännen In ´n Out. Miehen mielestä ehkä itärannikko vie voiton, minun mielestä pisteet menee tasan. Yhdestä asiasta olemme varmoja: parhaat burgerit idässä tekee Shake Shack ja lännessä In ´n Out.

Road Trip päivä 9: Pehmeämpi lasku Las Vegasiin

Jos eilen saapuminen Las Vegasiin aiheuttikin pienoisen kulttuurishokin suurten lämpötilojen lisäksi, oli tänään aamulla jo paljon seesteisempi olo. Hotellihuoneemme on ihanan viileä ja täysin rauhallinen. Hyvin nukutun yön ja aamuksi hieman laskeneen lämpötilan turvin oli paljon mukavampi lähteä liikenteeseen.

Ja mikä on pehmeämpi lasku sirkusmeininkeihin kuin kunnon aamupala. Meillä oli aiemmin tarkoitus käydä syömässä Ihop:ssa (International House of Pancakes), mutta pääsimme toteuttamaan sen vasta nyt. Ja saimmekin vatsamme täyteen ja hieman enemmänkin, sillä minä ei-aamupalaihminen intouduin tilaamaan oikein combo-annoksen, jossa oli kananmunia, pekonia, hash brownseja ja pannareita (omena-kaneli). Mies valitsi isomman pinon pannareita mansikoilla ja banaanilla. Oli hyvää!

Matka jatkui aamupalan jälkeen pääkatua pitkin kohti kaupungin etelälaitaa ja näimme auton ilmastoidusta kyydistä kaikki suurimmat, hienoimmat ja överimmät kasinot. Suuntaamme niihin illalla. Tervetuloa-kyltistä piti tietenkin räpsäistä nopeasti kuva, mutta kovin kauaa paahteessa ei voinut viipyä.

Pienen ajelun jälkeen menimme ostoksille, sillä olimme huomanneet auton ikkunasta Premium Outlet -ostoskeskuksen. Ostoskeskuksella oli oma ilmainen parkkihalli ja aamusta siellä oli vielä tilaakin. Shoppailimme muutamat alevaatteet (kaupoissa on paljon 50% aleja kaikista tuotteista), tappelimme limppariautomaatin kanssa ja suuntasimme takaisin hotellille. Tällä kertaa saimme autopaikan alempaa ja se on nyt varjossa. Tosin lähdemme kohta uudelleen liikkeelle ja menetämme kyseisen paikan.

Tämän jälkeen minulla ei ole tietoa milloin pääsen koneelle seuraavan kerran, joten postauksiin tulee varmasti pientä katkoa. Palaillaan myöhemmin!

Road Trip päivä 8: OMG Las Vegas!

Pelastava keidas saavutettiin eilen ja pitkän ajomatkan jälkeen horisontissa alkoi siintää korkeita rakennuksia. Tosin ei se vielä mikään Vegas ollut, joku esialue vain. Seuraava Vegaskaan ei ollut vielä oikea ja kolmannen kohdalla oletin, että siitäkin ajetaan vielä eteenpäin. Mutta ehei, kiersimme pohjoispuolelle, missä hotellimme sijaitsi ja ajoimme kaupunkiin sisään.

Ehdimme vilaukselta näkemään kaupungin eteläpuolella olevia kasinorakennuksia ja ensimmäiset reaktiot olivat ”no just” ja ”huh huh”. Samaa voisi sanoa lämpötilasta, sillä se kipusi sitten auton mittarin mukaan sieltä siedettävästä 105 fahrenheitista 120 asteeseen! Se tarkoittaa n. 49 celcius-astetta ja voin vaikka vannoa, että tuntui vielä kuumemmalle!

Hotelliimme Casino Golden Nuggettiin oli erittäin helppo ajaa ja hotellilla oli hyvät opastukset parkeeraukseen. Muistelin aluksi, että huoneemme hintaan kuului valet parking, mutta onneksi emme tuputtaneet autoamme sinne, sillä tuskin halvimpaan huoneeseen kuuluu mitään muuta kuin self parking.

Parkkitila oli monikerroksinen ja hotellin asiakkaille ilmainen. Vapaan paikan löytyminen oli kiven alla ja löysimme ainoat vasta ylimmästä 6. kerroksesta rakennuksen katolta ja sielläkin vietiin jo viimesiä. Kuinka sitä autoa uskaltaa nyt liikauttaa mihinkään, kun ei ole takuita pääseekö takaisin? Ja on lähes pakko liikkua autolla jo tuon järkyttävän kuumuuden vuoksi.

Olin automatkani kuluksi irroitellut kamerasta muistikortin ja tyhjentänyt sen koneelle. Kun laitoin korttia takaisin paikoilleen, hyppäsi se hassusti kamerasta ulos ja lensi jonnekin todelliseen piilopaikkaan. Yritimme löytää sitä parkkeerattuamme auton, siellä katolla 50 asteen helteessä, joka tuntui valehtelematta samalla lämpötilalle (70), jossa minä yleensä saunon. Jos parkkipaikalle olisi heittänyt kauhallisen vettä, se olisi sihissyt niin paljon että muuta ei olisi puuttunut kuin koivuvasta.

Tässä vaiheessa ei hirveästi naurattanut, kun yritimme näissä olosuhteissa naarata muistikorttia auton penkin väliköistä. Päätimme luovuttaa ja jatkaa hommaa jossain viileämmillä vesillä (Los Angelesissa?).

Otimme laukut, menimme hissillä alas ja etsimme hetken oikeaa tornia, johon mennä kirjautumaan sisään. Oman tornimme respa oli suljettu ja käytimme päätornin sisäänkirjautumista. Meidät siirrettiin samalla Gold Toweriin, joka oli pieni upgrade, mutta ei varmasti kovin suuri.

Saapuminen hotellin sisälle oli pienoinen shokki: ihmisiä joka puolella, valtavasti kokolattiamattoa ja kullan kimallusta. Mummoja kulki kaljapullo kädessä ja musiikki pauhasi täysillä. Hieman pelkäsin, että sama meininki on ujutettu jotenkin kierosti myös huoneisiin, mutta huonekerroksissa (meillä vaatimaton 7) on yllättävän rauhallista enkä ole nähnyt täällä juuri ketään (koska ne kaikki on ilmeisesti alhaalla pelaamassa ja ryyppäämässä?).

Huoneemme on iso, siisti ja mauton. Tai amerikkalaiseen makuun sopiva. Juuri sellainen Las Vegas huone, kun halusimmekin. (Mies nukkuu vielä, joten voisin kirjoittaa tätä postausta huoneemme työpisteessä, mutta valitsin sittenkin nahkaisen nojatuolinurkkauksen. Hotellin shampoo on kullanhohtoista.)

Levättyämme hetken lähdimme katselemaan hieman paikkoja ja erityisesti etsimään ruokaa. Hotellilla on useampi ravintola, mutta en usko niiden olevan kovin kummoisia. Tarkoituksena oli löytää joku ketjupaikka, joissa rahoilleen saa yleensä hyvää vastinetta.

Ulkona järkyttävä kuumuus iski taas vastaan ilmastoituun huoneeseen tottuneelle. Onneksi hotellimme vieressä on katettu kävelykatu/viihdekeskus, joka on jotenkin käsittämättömällä tavalla ilmastoitu, vaikka useampi pätkä kadusta on avonaista sivuilta. Lähdimme kävelemään sitä pitkin ja seurasimme sirkusmeininkiä.

Ainoat löytämämme ketjupaikat olivat mäkkäri ja subi, joihin emme tietenkään halunneet. Kauempana näkyi uusi kasinokeskittymä, joten suuntasimme sinne. Matkaa oli 100-200 metriä, ja sen jaksoi juuri ja juuri kävellä ja sisään oli pakko mennä, oli vastassa mitä tahansa, sillä kuumuus alkoi tuntua sietämättömälle.

Nälkäisenä tekee usein virhevalintoja ja niin tälläkin kertaa. Myöskään täältä ei löytynyt varsinaisia ketjupaikkoja, mutta katsoimme erään grilli/kahvilan olevan sopivan hintainen (halpa) ja ruokalistan näyttävän ihan hyvälle. Olisi pitänyt tietenkin tilata joku hampurilainen tai sandwich, sillä ne ovat yleensä vähintäänkin ihan hyviä paikassa kuin paikassa. Sen sijaan tilasin surf and turf specialin.

Ruoka ei ollut mitenkään kummoista. Friteeratut kaktkaravut olivat taikinaisia ja löllöjä, päivän kasvikset olivat pakastevihanneksia ja kastike ei saanut kovin suurta hehkutusta. Ranskalaiset olivat perus pakasteranskalaisia ja pihvi ihan ok. Harmittelin valintaamme, sillä aikaisemmin päivällä olin suorastaan pakahtua kaikista niistä vaihtoehdoista, jotka meillä on vielä kokeilematta. Nyt tuhlasimme yhden illan pahaan ruokaan. Ruoka kustansi vain 8 dollaria eli noin 6e, joten hintaansa nähden se oli tietenkin ihan hyvää ja nälkäkin lähti. Samalla hinnalla olisi kyllä syönyt ketjupaikoissa paljon paremmin!

Lähdimme kasinolta suoraan takaisin kävelykadun viileyteen ja etsimme pankkiautomaatin. Rahaa emme kuitenkaan saaneet, jostain mystisestä syystä. Palasimme omalle hotellillemme ja etsimme toisen automaatin. Tällä kertaa kokeiltiin miehen korttia ja automaatti antoi rahat ihan normaalisti. Minun kortilla ei tälläkään kertaa tullut pikavoittoa. Kokeilimme vielä kolmattakin automaattia ja tässä vaiheessa alkoi hiipiä pieni karmea epäilys, miksi kortillani ei saa rahaa.

Olin varannut kaikki hotellimme ja kortiltani on tehty normaaliin tapaan katevaraus (yleensä 100 dollaria) sisäänkirjautumisen yhteydessä. Siltikään kaikki katevaraukset ja tekemäni ostokset eivät pitäisi olla niinkään paljoa kuin luottorajani on.

Onneksi on olemassa nykyaika. Koska huoneessamme on ostettuna 24h netti, pääsin nettipankkiin tarkistamaan kortin tietoja. Ja kortilta näkyi kyllä katevaraus ja ostokset, jotka eivät olleet läheskään luottorajan suuruiset. Varmuuden vuoksi laskeskelin kaiken läpi vielä laskimella.

Sen jälkeen kurkistin varsinaisten kortin tietojen puolelle. Ja kappas, siellä selvisi, että luottokorttini puolella on nostorajassa 0e!!! Aivan käsittämätöntä, sillä en ole sellaista sinne laittanut (en edes tiennyt että niitä voi itse säätää) eikä sellaista ole ollut aikaisemmin. Paitsi ilmeisesti myös viime kesänä Roomassa, kun en sielläkään saanut mystisesti mitään rahaa (olen unohtanut mainita tästä pankissa asioidessani).

Nyt sain virheen korjattua itse nopeasti ja helposti ja toivon mukaan, kun tänään yritän nostaa rahaa, saan sitä edes vähän. Kortilla on voinut koko ajan ostaa, mutta rahaa sillä ei säädöksien mukaan voinut nostaa. Kaikkea sitä sattuukin!

Road Trip päivä 7: Matkalla Las Vegasiin

Aamulla lähdimme ajamaan kahdeksan aikaan kohti Bakersfieldiä, joka on ainoa keskikokoinen kaupunki San Luis Obispon ja Las Vegasin välillä (lyhyintä reittiä). Nappasimme sitä ennen nopeasti motellin aulasta huoneen hintaan kuuluvaa aamupalaa, joka käsitti tuttuun tapaan kahvia, mehua ja jotain pientä vehnäistä (sekä muroja). Tällä kertaa aamupalamuffinssi oli jopa hyvä, vaikka näyttikin perus einesmuffarilta. Se oli kuitenkin paikallisen leipomon tuote ja kivan tuore. Matkajuomaksi napattiin motellin automaatista muutama tölkki limpparia, kun vettäkään ei ollut saatavilla.

IMG_20130630_075806

Ajoimme pienen hauskan maalaiskylän halki, josta matka jatkui pientä ja mutkaista tietä melkein koko kahden tunnin matka Bakersfieldiin. Emmimme aluksi, kannattaisiko kyseiselle tielle lähteä, sillä matka olisi nopeampi isompaa tietä pitkin. Toisaalta näkymät olisivat todennäköisesti tylsempiä. Päätimme jatkaa mutkaisella tiellä, sillä sen matala metsämaisema, ajoittain ohi vilahtelevat pienet ranchit ja lopulta muutamat viinitarhat olivat aika idyllistä katseltavaa.

Jossain vaiheessa maisema muuttui entistä kumpuilevammaksi ja nousimme paljon ylöspäin. Täällä tie oli entistä serpentiinisempää ja kalliot hohtivat kultaisina. Alhaalla näkyi suuri tasanko, joka oli osittain usvan peitossa. Uskomattoman kaunista ja todella erilaista, totesimme että nyt ollaan taas kovin kaukana kotoa.

aavikko1

Ylhäältä tultiin myös alas ja tasangolla hedelmä ym. viljelmät toivat maisemaan vihreyttä. Saavuimme reilun kahden tunnin ajamisen jälkeen Bakersfieldiin, joka oli niin perusjenkkiläinen pikkukaupunki kuin olla ja voi. Tankkasimme auton ja söimme burritot (ja tacot jotka niiden kylkiäisinä tuli) ja joimme niin paljon limpparia kuin viitsimme ennen autiomaan ”ei vessoja” alkamista (todellisuudessa taukopaikkoja on ihan kiitettävästi). Pink lemonade oli muuten piristävää!

Juuri kun olimme päässeet Bakersfieldin ulkopuoliselle autiomaaosuudelle muistimme, että vesipullot jäi ostamatta! Onneksi vastaan tuli vielä muutamiakin vaihtoehtoja varastojen täyttämiseksi, joten pysähdyimme vielä ostamaan kaksi litran vesipulloa ja jättikokoisen suklaapatukan. Ehkä pärjäämme näillä neljän tunnin matkan Las Vegasiin.

Ulkoilman lämpötila on 105, navigaattorin nopeusmittari näyttää samaa (kilometrejä tunnissa). Ulkona on kuuma ja aavikolle tyypilliset risupallot ovat pysähtyneet aitoja vasten. Muutamia kaktuksia on jo näkynyt. Ilma väreilee horisontissa. Olen aina tuntenut jotain käsittämätöntä vetoa autiomaita kohtaan, joten nämä maisemat ovat uskomattoman hienot! Toki toivon samalla, ettei auto hajoa (kuten monille on jo matkan varrella näyttänyt käyvän), vaan jossain vaiheessa Las Vegasin valot näkyvät kuin pelastavana keitaana silmänkantamattomiin jatkuvan pensas-hiekkaerämään sijaan.

aavikko2

Road Trip päivä 6: Kalifornian rantatie

Lauantaina starttasi varsinaisen road tripimme ensimmäinen ajo-osuus. Lähdimme San Franciscon motellistamme aamulla ja ensimmäisenä etappina oli Salinas ja Laguna Secan moottorirata. Ajoimme läpi Piilaakson ja saavuimme muutaman tunnin ajomatkan jälkeen radalle, joka oli reittimme varrella eikä vaatinut lisämutkia. Pääsimme rata-alueelle nopealle valokuvauskierrokselle ilmaiseksi ja kävimme ajamassa radan viereisiä teitä. Radalla oli ihan kiitettävästi autoja ja meininki oli hieman fast and the furious -tyylistä. Autot ainakin.

Salinasista jatkoimme pienen huoltsikkapysähdyksen jälkeen Kalifornian rantatielle, jossa meitä odotti heti alkuunsa todella hienot merimaisemat. Pysähdyimme jo ensimmäiselle vista pointille, sillä emme tienneet niitä olevan tien varrella vähän väliä. Ajoimme taas hetken aikaa, kunnes oli pakko pysähtyä taas ihailemaan maisemia ja ottamaan kuvia. Tässä vaiheessa huomasimme, että hienoja maisemia on jatkuvasti jokaisen mutkan takana, samoin vista pointeja, eikä niille kaikille jaksa pysähtyä.

ranta3

Pysähdyimme yhteensä neljästi ja lopulta vielä viidennen kerran, kun huomasin vastaantulevalla rannalla jotain mielenkiintoista: elephant seals! Ja kuinka ollakaan, kymmenet muutkin olivat tulleet katsomaan laiskanpulleana makoilevia hylkeitä, jotka välillä heittelivät päälleen hiekkaa, toisinaan käänsivät kylkeä. Jotkut uroshylkeistä innoistuivat melkein painimaan, mutta selvittivät tilanteen lopulta ”röhkimällä”.

Tässä vaiheessa meillä oli enää lyhyehkö ajomatka määränpäähämme San Luis Obispoon, josta olimme varanneet motelliyöpymisen. Huoneemme odottikin jo valmiina ja päätimme levätä hieman, vaikka nälkäkin alkoi jo vaivaamaan huonon aamupalan jäljiltä. Ajoimme pikkukaupungin ostoskeskukselle ja testasimme Denny´sin hampurilaiset (olivat yllättävän hyviä, erityisesti miehen bourbon kastikkeella oleva versio oli loistava, mutta myös oma pekoni-avokado oli todella hyvä!). Tällä kertaa nälkä oli sellainen, että jaksoimme ottaa vielä yhteisen jälkkärinkin ja valitsimme caramel apple crispin, joka oli niiiin kielen vievää.

Tämän jälkeen ajoimme San Luis Obispon keskustaan, joka oli kaupungin kokoon nähden yllättävän rento ja virkeä. Ihmiset istuivat ravintoloissa ja kahviloissa ja ostosmahdollisuuksiakin oli enemmän kuin suomalaisessa kesikokoisessa kaupungissa (ok, se ei liene yhtään yllättävää). Kävimme nopeasti mm. Abercrombie & Fitch:llä ja ostin tulevaa automatkaa varten t-paidan (vaikka olinkin käräyttänyt edellisenä päivänä käsivarret ja kärsin kiristävän ihon lisäksi tyylikkäästä t-paitarusketuksesta…). Paita irtosi 8 dollarilla ja se pakattiin amerikkalaiseen tyyliin melko hienoon paperikassiin, jossa oli paksut kankaiset nyörit (tykkään niin shoppailla jenkeissä, kun kaikki ostokset pakataan tyylikkäästi ja harvoin näkee muovikasseja, sitäkin useammin silkkipaperia).

Kävelimme vielä hetken kaupungilla, jossa oli kieltämättä todella kiva pikkukaupungin tunnelma. Turisteja emme itsemme lisäksi juuri nähneet (yksi mies taisi kävellä rinkka selässä vastaan), mutta kaikesta päätellen sesonkiaikoina tilanne voi olla toinen. Luimme jostain, että jenkkien ensimmäinen motelli oli nimenomaan San Luis Obispossa, joka on sopivasti San Franciscon ja Las Vegasin välillä.

Kun ajoimme takaisin motellille, huomasin viereiseen huoneeseen menevän yllättävän paljon porukkaa. Menimme omaan huoneeseemme ja hetken kuluttua joku hakkasi oveamme. Tosin se saattoi myös olla naapurin ovi, mutta ääni kuulosti niin kovalle. Kun mitään ei enää kuulunut, kävin vetämässä verhot kiinni. Hetkeä myöhemmin ovea hakattiin uudelleen ja tällä kertaa muutama tyyppi käveli ikkunamme taakse. Tässä vaiheessa silmieni edessä vilahteli jo elokuvamaisia kohtauksia, jotka harvoin päättyvät hyvin, mutta onneksi ovenhakkaajat jatkoivat matkaansa.

Myöhemmin alkuyöstä kuulimme, kun naapurihuoneeseen lappasi lisää porukkaa. Vaikutti siltä, että siellä oli meneillään jonkin sortin bileet, mutta ei tullut pieneen mieleenkään mennä pyytämään heitä olemaan hiljempaa. Ihme kyllä, meteli lakkasi pian ja loppuyö oli ihan rauhallista.

Road Trip päivä 5: Kävellen ja autoillen San Franciscossa

Saapumispäivän lisäksi meillä oli yksi kokonainen päivä varattu San Franciscon tutkimiseen. Olimme tehneet tietoisen valinnan majoituksen sijainnin suhteen ja jätimme auton Bart-aseman viereiselle ostoskeskukselle ja hyppäsimme junan kyytiin. Hyppääminen ei tosin ollut niin helposti tehty kuin sanottu, sillä kuten tyypillistä, emme meinanneet löytää varsinaista asemaa ja sen sisäänkäyntiä mistään, sillä ainoa ”opaste” oli läheisen parkkitalon kyljessä oleva pieni Bart-logo. Seuraavaksi harmaita hiuksia aiheutti automaatti, sillä lippulogiikka ei meinannut heti upota kaaliimme: automaatista ostetaan lippu, johon ladataan joku valinnainen summa (oletusarvoisesti 20 dollaria). Lippua höylätään lähtö- ja saapumispaikassa ja lipulta veloitetaan kyseiseen kilometrimäärään oikeuttava summa.

Jäimme pois Bartin kyydistä Powell Streetin asemalla, sillä olimme katsoneet cable carin lähtevän juuri siitä kohti Fisherman´s Wharfin satama-aluetta. Cable car löytyikin helposti, mutta niin olivat löytäneet muutkin turistit. Jono oli pitkä, joten päätimme käväistä nopeasti läheisessä kaupassa, jotta jono ehtisi lyhentyä. Kymmenen minuutin päästä jono oli kasvanut edelleen toista kymmentä metriä ja lisäksi huomasimme lipun hinnan olevan 6 dollaria suuntansa! Melkoinen turistirysä.

Päätimme sitten uhmata keskustan mäkiä ja lähteä kävelemään arviolta kolmen kilometrin matkaa. Onneksi olin treenannut mäkikävelyä Pargassa, joten pääsin ihan hengissä ja hyvässä hapessa ylös asti. Sieltä matka rantaan päin olikin yhtä alamäkeä halki Chinatownin reunamien.

Satamassa meitä odotti suuri turistien kuhina, kuten arvata saattaa. Kävimme kurkkaamassa kauempana saarella näkyvää Alcatrazia, sukellusvenettä ja jotain vanhaa laivaa. Sen jälkeen suuntasimme laiturin numero 39 seudulle, jossa on mahdollisuus nähdä merileijonia. Kylteissä varoiteltiin kyseisten eläimien olevan harvinaisempia kesäaikaan, mutta onnistuimme näkemään muutaman.

Tässä vaiheessa aloimme olla nälkäisiä ja janoisia, mutta sataman turistihinnat ja paikat eivät siltä erää kiinnostaneet. Olimme ajatelleet syödä Chinatownissa (joka on muuten maailman suurin kiinalaisyhteisö Kiinan ulkopuolella, isompi kuin Nykissä), joten otimme ratikan (2 dollaria), joka liikkui rannikkoa pitkin keskustaan päin. Jäimme kyydistä Broadwayn kulmilla ja löysimme puiston ja aukion, jolla lounasti paljon paikallisia. Olimme kuitenkin edelleen sen Chinatownin kannalla, joten lähdimme kävelemään päättäväisesti kohti ylöspäin nousevaa keskustaa.

Olimme kävelleet jo melkein Chinatownin rajalle, kun vastaan tuli mielenkiintoinen perulainen food truck. Perulaisia herkkuja jonotti niin financial centerin pukumiehet kuin raksamiehetkin, joten päätimme ehdottomasti kokeilla. Olimme lounastamassa ihan viimeisinä hetkinä, sillä läheskään kaikkea ei ollut enää jäljellä ja autoa oltiin sulkemassa (vaikka nälkäisiä olisi riittänyt, mutta kun ruoka alkoi olla loppu). Otimme pulled pork sämpylät, jossa oli inka-kolasta tehtyä kastiketta, punakaalta, majoneesia ja sipsejä. Ja juomaksi tietenkin inka-kolat. Jouduimme odottamaan ruokaa jonkin aikaa, mutta se oli sen arvoista. Todella hyvää! Ja kola oli oikein maistuvaa myös, sellaista banaanilimpparin tyylistä.

Tässä vaiheessa olimme jo melko väsyneitä ja suuntasimme Bart-asemalle ja takaisin hotellille. Pienten päiväunien jälkeen hyppäsimme taas auton kyytiin ja ajoimme Golden Gate Parkiin, jossa valitsimme umpimähkään erään lammen, jonka kiersimme kävellen. Alue oli ihan viihtyisä ja siellä olisi ollut mahdollista vuokrata polkuvene.

Ajelimme puiston jälkeen vielä hetken kaupungilla, mutta päätimme sitten suunnata motellille nukkumaan. Seuraavana aamuna olisi hyvä lähteä road trippimme ensimmäiselle ajo-osuudelle jo hyvissä ajoin.

Road Trip päivä 4: Saapuminen San Franciscoon

Laahaan postauksissa pari päivää jälessä, sillä olemme jo viettäneet kaksi päivää San Franciscossa ja ajaneet rantatietä San Luis Obispoon, jonka motellista juuri kirjoittelen. San Franciscon motellimme netti ei toiminut kovin ongelmitta, joten kirjoittelut jäivät sikseen.

Kun saavuimme SFO:n kentälle, saimme heti vuokra-auton allemme, sillä Alamon tiskille ei ollut läheskään sellaista jonoa kuin kilpailijoille. Lähdin käymään kesken varausselvittelyjen vessassa, ja sillä aikaa mies oli upgreidannut automme 160 dollarilla premium-luokan autoon, joten huristelemme nyt Maximalla, kuten Floridassa (siellä olimme saaneet korotuksen ilmaiseksi, emme vaan tajunneet sitä silloin). Hieman yskähtelin kuultuani lisälaskun, kun vakuutuskin oli vielä 120 dollaria varauksen päälle. Tosin hyvä on kyyti autossa, ei voi valittaa!

Lähdimme lentokentältä suoraan etsimään lähintä ruokapaikkaa, sillä 6 tunnin lennolla ei oltu tarjottu varsinaista ruokaa (myytävänä oli juustotarjotin ja sämpylä). Löysimme pian perusjenkkiläisen ulkoilmaostarin ja kurvasimme Burger Kingin pihaan. Ihan hyvältä se Whopperkin maistui, vaikkei täällä hampurilaisten suuressa maassa mikään ykkösjuttu olekaan. Ja mahat täyttyivät ja jano hellitti, vaikka kosketusnäytöllinen limuautomaatti sai hetkeksi sormen suuhun.

Syötyämme ajoimme suoraan San Franciscoon Baker Beachille, josta on upeat näkymät Golden Gatelle. Ranta olikin huikean hieno ja aallot mahtavia. Näkymät sillalle olivat tietenkin monien muidenkin turistien tähtäimessä, mutta saimme auton rantaparkkiin ja kävelimme lähemmäksi siltaa.

Kuvat napsaistuamme jatkoimme matkaa Bay Arean teillä ja mies oli ohjelmoinut navigaattoriin Golden Gaten toisella puolella, muutamien kymmenien kilometrien päässä sijaitsevan Narada Michael Waldenin studion osoitteen, suuri fani kun on.

Luulin, että tarkoituksenamme oli ottaa kyseiset koordinaatit siksi, että haluamme ajella ympäriinsä kauniilla lahdella ja jotain siihen navigaattoriin pitää kirjata. Kun saavuimme määränpäähän, laitoimmekin auton parkkiin ja lähdimme kävelemään isoa matalaa rakennusta ympäri. Mies äkkäsi pian studion sijainnin ja käveli muitta mutkitta sisään, jaiks! Minä kipitin perässä ja molempien suureksi yllätykseksi itse Narada Michael Walden seisoskeli aula/keittiö/olohuoneessa, hiukan hölmistyneen näköisenä, kun yhtäkkiä pelmahdimme paikalle.

Minä olin ihan pöllämystynyt ja jos olisin tajunnut, että menemme tapaamaan yhtä 80-90 -lukujen suurinta poptuottajaa (ja muusikkoa), olisin ehkä laittautunut hieman. Mies sen sijaan jutteli idolinsa kanssa ja pian otimmekin jo valokuvia. (Oma kuvani epäonnistui niin pahasti, etten tohdi sitä tänne laittaa). Narada oli juuri äänittämässä, joten emme voinee viipyä studiolla pitkään (eikä meillä olisi mitään asiaa sinne ollutkaan), joten lähdimme valokuvien jälkeen takaisin autolle.

20130627_150433

Autolla hihitimme epäuskoisena koko jutulle ja jatkoimme matkaamme, jonka teema tavallaan jatkui musiikin parissa, suomalaisen sellaisen. Ajoimme Karri Koiran Amerikankotka liitää -musiikkivideolla näkyvälle Treasure Islandille, josta on hienot näkymät kaupungin pilvenpiirtäjäviidakkoon. Mies oli nähnyt kyseisen musiikkivideon talvella ja selvittänyt heti missä se on kuvattu, sillä samaa maisemaa olisi kiva käydä katsomassa paikan päällä.

Tässä välissä kävimme kirjautumassa lentokentällä sijaitsevaan motelliimme ja hieman lepäilemässä. Illan tullen lähdimme vielä ajelemaan keskustaan päin ja suuntasimme tuuliselle Twin Peaks Hillille, josta oli jälleen kerran hienot näkymät kaupunkiin. Takaisin tullessa piipahdimme vielä keskustassa Taco Bellissä, jossa emme olleet vielä koskaan käyneet. Tacot olivat mielestäni varsin maistuvat hintaisekseen, mutta itse ravintolassa haisi pahalle. Pienen iltapalan jälkeen uni alkoi maistua toden teolla, sillä olimme heränneet jo neljän jälkeen. Seuraavana päivänä olisi vuorossa lähempi tutustuminen San Franciscoon.

Road Trip päivä 3: Viimenen ilta Nykissä

Siirryimme viimeiseksi yöksi Manhattanilta Queensiin ja se tarjosi meille hienon tilaisuuden katsella ympärillemme Coronan alueella. Suuntasimme kulkumme Corona Parkiin, joka on valtavan kokoinen puisto Metsin stadionin kupeessa. Aluksi olimme hieman hämillämme, sillä emme meinanneet löytää tietä/sisäänpääsyä puistoon ja kaikki tiet olivat autoteitä. Lopulta olimme rämpineet tiemme puiston laidalle ja vaikka kuumuus meinasi lannistaa minut totaalisesti, jatkoimme matkaa puiston nähtävyyksien luokse.

Maailmannäyttelyn 1964 häkkyrät nähtyämme suuntasimme kentälle, jossa näkyi muutama food truck. Meidät yllätti nimittäin nälkä ja jano. Puisto tuntui loputtoman uuvuttavalle ja lisäksi jalkapohjassani oli ikävä rakko. Lähin metroasema oli kuitenkin jonkin matkan päässä ja joutuisimme kuitenkin kulkemaan kyseisen kentän ohitse.

Kentällä oli menossa jalkapalloharjoitukset ja kentän laidalla ihmiset viettivät aikaa musiikkia kuunnellen ja syöden ja juoden. Kaikki paikalla olevat olivat lattareita eikä ruokakojujen listoilla ollut mitään enkunkielistä. Lattarifiiliksiä siis taas kerran, jee! Ostimme food truckista empanadat ja ladoimme kylkeen mielenkiinnosta tulista chilikastiketta. Erityisesti juustotäytteinen empanada oli herkullinen!

En muuten ehtinyt ottaa yhtään kuvaa kännykällä, mutta kameralla otettuja kuvia on luvassa myöhemmin. Jatkoimme matkaamme kohti Metsin stadionia, jossa sijaitsee lähin metroasema. Hyppäsimme metroon ja hurautimme takaisin Manhattanille, sillä minulle iski viime hetken shoppailuhimo, joka kohdistui eräisiin kenkiin, joista ei ollut löytynyt kokoa aikaisemmin.

Suuntasimme WTC:n raunioiden kyljessä sijaitsevaan Century21-aletavarataloon ja löysin haluamani kengät sekä yhdet sandaalit. Pikaostosten jälkeen suuntasimme vielä kerran Times Squarelle, sillä emme olleet käyneet vielä niillä kuuluisilla punaisilla portailla, mistä pitää saada aina valokuvia (edellisellä reissulla portaat olivat suljettuina uuden vuoden juhlallisuuksien takia).

Times Squaren turistimassat olivat valtavat, mutta saimme jotenkin raivattua tiemme portaille ja näpsäistyä muutamat kuvat. Olimme tulleet Manhattanille takaisin myös sen takia, että halusimme käydä syömässä tutussa Virgil´s BBQ:ssa, jossa on todella herkullisia ribsejä. Tällä kertaa annos maistui vieläkin paremmalle kuin viimeksi! Tosin emme vieläkään jaksaneet syödä yhtä annosta kokonaan, vaan ruokaa olisi riittänyt vaikka kolmelle. Siihen nähden annoksen 24 dollarin hinta ei ole kovin paha… Tarjoilija johdatti meidät kaikista mahdollisista pöydistä juuri siihen samaan pöytään kuin kaksi vuotta sittenkin, hih!

Ruokailun jälkeen olimme kypsiä palaamaan Queensiin ja painumaan pehkuihin mahdollisimman aikaisin, sillä lähtö olisi aamulla ennen auringonnousua. Kipaisimme kuitenkin paluumatkalla hotellin läheisessä ruokakaupassa, joka osoittautui jälleen kerran aivan loistavaksi lattarimestaksi. Voi sitä mielenkiintoisten ruokatuotteiden määrää! Ja asiaan kuuluvaa musiikkia, Aventuraa tietenkin 🙂

Hipsimme hotellille väsyneinä eikä hotellin ohitse kolisteleva metro häirinnyt yöuniamme kertaakaan. Aamulla matkasimme yli tunnin ajan lentokentälle, mutta ehdimme hyvin. Lento San Franciscoon kesti yli 6 tuntia ja loppumatkan vuoristomaisemat olivat hienot! Olemme olleet nyt perillä kuusi tuntia ja niihin tunteihin on ehtinyt mahtumaan vaikka mitä jännää, hauskaa ja todella jännää. Siitä lisää huomenna 😉

Road Trip päivä 3: Dineria, graffiteja ja siirtyminen Queensiin

Heipähei, viimeinen päivä New Yorkissa on jo iltapäivässä ja siirryimme juuri Manhattanilta Queensin puolelle viimeiseksi yöksi. Yövymme lentokenttähotellissa, tosin väärän lentokentän, sillä epähuomiossa luulin lentojemme lähtevän La Guardiasta (kuten suurin osa katselemistani lennoista lähti). Huomasimme erehdykseni jo aikaa sitten kotona, mutta koska matka täältä on lyhyempi myös JFK:lle, päätimme pitää hotellin. Ja hyvä niin, sillä Queens näyttää ehdottomasti mielenkiintoiselle ja hotelli on suorastaan luksusta edelliseen verrattuna (hinta on sama).

Kuten eilen vinkkasin, kului iltamme Chinatownissa ja Brooklynin sillalla. Ja meillä oli ihan superkiva ilta! Kiertelimme Chinatownissa ihan eri tavalla kuin aikaisemmalla reissulla, jolloin yövyimme alueen reunamilla. Kävimme tietenkin syömässä herkullista ruokaa ja pällistelemässä avonaisissa laareissa sätkiviä rapu(parkoja). Lähdimme jo hyvissä ajoin Brooklynin puolelle ja tällä kertaa sillan alkupää löytyi ensietsimällä ja kävelimme hiljalleen valojen syttyessä siltaa pitkin kohti Manhattania. Ihanaa!

Tänään aloitimme aamun diner-aamupalalla Brooklynin Park Slopessa, samassa kahvilassa kuin edellisellä reissulla joka ikinen aamu (hotellin aamupala tarjoiltiin siellä). Siinä paikassa on vain jotain niin herttaista, että aamu ei voi alkaa muuta kuin hyvin. Paikan omistaja kävelee kahvipannu kädessä täyttäen tyhjentyviä kuppeja, jututtaa jokaista enemmän kuin perinteisen mitäkuuluun verran ja taputtaa tuttavallisesti olkapäälle. Lähtiessä hän tulee usein kättelemään ja kyselemään jatkosuunnitelmia. Ihastuttava paikka, suosittelen!

Aamupalan jälkeen kävelimme Park Slopessa, joka oli majapaikkamme viime talvena. Nyt kadut näyttivät ihan erilaisille, kun puut olivat vihreät ja katuja pitkin hiipivän viiman sijaan kadut olivat täynnä hyväntuulisia brooklyniläisiä.

Hyppäsimme pienen kävelyn jälkeen jälleen metroon ja päädyimme Brooklynin Bushwickiin, joka on tätä nykyä puolihipsteröitynyt kaupunginosa, mutta jossa näkyy vielä kivasti lattarifiiliksiä. Ja jos olinkin pettynyt Graffiti Hall of Fameen, niin täällä kyseinen taiteenmuoto pääsi loistamaan lähes jokaisella kadulla, erityisesti teollisuusalueen puolella. Bushwick ansaitsee vielä paljon kuvia myöhemmin, tässä vain lopuksi nappaamani katukuvat keskustasta!

Sitten olikin jo puolipäivä ja huoneemme Times Squarella piti luovuttaa. Olemme nyt Queensissä ja lähdemme pian katsomaan Corona Parkia. Sen jälkeen aikomuksena on tutkia hieman naapurustoa ja suunnata vielä Times Squarelle syömään. Huomenna matka jatkuu aikaisin aamulla San Franciscoon, jonne meillä on onneksi suora lento (sekin kestää yli 6h). Jälleen kerran meillä jää hirveä ikävä New Yorkia!

Road Trip päivä 2: Central Park ja lattarifiiliksiä

Toinen päivämme New Yorkissa alkoi omalta osaltani varsin varhain: klo 5 heräsin täysin virkeänä ja aloin odottamaan aamua. Vihdoin kolmen tunnin odottamisen jälkeen aloimme pikku hiljaa laittautua lähtöön ja reissumme suurin kävelyosuus pääsi alkuun.

Suuntasimme ensin kahvilaan hakemaan evästä: täytetty bageli, suklaacroissantti, mehua ja kahvia. Ja sitten metrolla Central Parkiin, tarkemmin ottaen 72. kadun asemalle, josta kävelimme Strawberry Fieldsin läpi The Lake:lle. Söimme aamupalaa hienoissa puistomaisemissa ja lueskelimme muutamia puistonpenkkien ”omistuskirjoituksia”. Kävelimme järven rantaa pitkin Bethesda Terracelle, josta jatkoimme vielä The Mall -puistokadulle. Central Parkin maisemat olivat jälleen kerran huikaisevan hienoja, ja vaikka tämä oli kolmas kerta kyseisessä puistossa, emme olleet liikkuneet näillä seuduilla kertaakaan aikaisemmin.

Kävelimme takaisin 72. kadun asemalle ja ajoimme metrolla ylöspäin. Jäimme pois 103. kadun asemalla ja lähdimme kiipeämään Central Parkin Great Hill -kukkulalle. Odotimme kukkulalta olevan hienot maisemat puistoon ja pilvenpiirtäjäviidakkoon, mutta jouduimme pettymään. Paikka oli kylläkin selvästi paikallisten suosiossa, erityisesti lapsiperheiden. Emme kuitenkaan jääneet viettämään sinne aikaa, sillä maisemiltaan siellä oli tosiaan hieman tylsää.

Jatkoimme matkaa Manhattanin pohjoisosaan Washington Heightsiin, latinokaupunginosaan. Jäimme kyydistä 168. kadun asemalla ja aluksi näytti siltä, että paikka oli täynnä lähinnä virastorakennuksia ym. tylsää. Kävelimme kuitenkin sinnikkäästi St. Nicholas Avenueta alaspäin ja pian katukuva muuttuikin fiilikseltään ja lattarimusiikki raikasi. Pysähdyimme erääseen pieneen ruokakauppaan ostamaan kylmää kokista (olen tänään tehnyt jo iltapäivään mennessä varmaan jonkun kokiksenjuonnin ennätyksen, sillä 35-asteen kostea kuumuus laittaa janottamaan ihan uudella tavalla…) ja oven sisäpuoella, viileässä pienessä kaupassa oli suorastaan hykerryttävän hauska lattarimeininki.

Washington Heightsissä olisi viihtynyt pidempäänkin ja alue vaatisi lisäaikaa, jota meillä ei ole. Hyppäsimme taas metroon ja muutaman vaihdon jälkeen päädyimme Central Parkin pohjoispuolelle, 110. kadun asemalle Spanish Harlemiin. Suunnaksi otimme Graffiti Hall of Famen ja löysimmekin sen heti pienen kävelyn jälkeen. Mutta kieltämättä odotin jotain paljon suurempaa ja hienompaa. Ensisilmäyksellä kyseessä oli vain pieni muurin pätkä, mutta myöhemmin huomasimme viereisen koulun kentän seinien olevan myös graffitein koristeltuja. Graffitit olivat tietenkin liian kliinisiä, eikä niiden määräkään hetkauttanut.

Jatkoimme kävelyä Spanish Harlemissa (eli El Barriossa) lähimmälle metroasemalle ja näimme samalla hauskoja katumaisemia ja lisää lattarifiiliksiä. Mikä siinä onkaan, että lattarit tuovat aina mukanaan hyvää mieltä ja rentoa asennetta elämään? Sen voi jotenkin aistia vain kävelemällä hetken aikaa kadulla.

Olimme takaisin hotellilla iltapäivällä, rättipoikkiväsyneinä kuumuudesta ja kävelystä. Kun tästä toivumme (mm. kylmän kokiksen voimin), lähdemme katselemaan Chinatownia ja syömme siellä jotain. Sen jälkeen suuntaamme Brooklynin puolelle ja tavoitteena on osuttautua Brooklynin sillalle juuri silloin, kun päivä alkaa muuttua yöksi ja kaupungin valot heräävät henkiin. Kävelemme siltaa pitkin Manhattanille päin, juuri niin kuin toivoin aikaisemmin.