Laahaan postauksissa pari päivää jälessä, sillä olemme jo viettäneet kaksi päivää San Franciscossa ja ajaneet rantatietä San Luis Obispoon, jonka motellista juuri kirjoittelen. San Franciscon motellimme netti ei toiminut kovin ongelmitta, joten kirjoittelut jäivät sikseen.
Kun saavuimme SFO:n kentälle, saimme heti vuokra-auton allemme, sillä Alamon tiskille ei ollut läheskään sellaista jonoa kuin kilpailijoille. Lähdin käymään kesken varausselvittelyjen vessassa, ja sillä aikaa mies oli upgreidannut automme 160 dollarilla premium-luokan autoon, joten huristelemme nyt Maximalla, kuten Floridassa (siellä olimme saaneet korotuksen ilmaiseksi, emme vaan tajunneet sitä silloin). Hieman yskähtelin kuultuani lisälaskun, kun vakuutuskin oli vielä 120 dollaria varauksen päälle. Tosin hyvä on kyyti autossa, ei voi valittaa!
Lähdimme lentokentältä suoraan etsimään lähintä ruokapaikkaa, sillä 6 tunnin lennolla ei oltu tarjottu varsinaista ruokaa (myytävänä oli juustotarjotin ja sämpylä). Löysimme pian perusjenkkiläisen ulkoilmaostarin ja kurvasimme Burger Kingin pihaan. Ihan hyvältä se Whopperkin maistui, vaikkei täällä hampurilaisten suuressa maassa mikään ykkösjuttu olekaan. Ja mahat täyttyivät ja jano hellitti, vaikka kosketusnäytöllinen limuautomaatti sai hetkeksi sormen suuhun.
Syötyämme ajoimme suoraan San Franciscoon Baker Beachille, josta on upeat näkymät Golden Gatelle. Ranta olikin huikean hieno ja aallot mahtavia. Näkymät sillalle olivat tietenkin monien muidenkin turistien tähtäimessä, mutta saimme auton rantaparkkiin ja kävelimme lähemmäksi siltaa.
Kuvat napsaistuamme jatkoimme matkaa Bay Arean teillä ja mies oli ohjelmoinut navigaattoriin Golden Gaten toisella puolella, muutamien kymmenien kilometrien päässä sijaitsevan Narada Michael Waldenin studion osoitteen, suuri fani kun on.
Luulin, että tarkoituksenamme oli ottaa kyseiset koordinaatit siksi, että haluamme ajella ympäriinsä kauniilla lahdella ja jotain siihen navigaattoriin pitää kirjata. Kun saavuimme määränpäähän, laitoimmekin auton parkkiin ja lähdimme kävelemään isoa matalaa rakennusta ympäri. Mies äkkäsi pian studion sijainnin ja käveli muitta mutkitta sisään, jaiks! Minä kipitin perässä ja molempien suureksi yllätykseksi itse Narada Michael Walden seisoskeli aula/keittiö/olohuoneessa, hiukan hölmistyneen näköisenä, kun yhtäkkiä pelmahdimme paikalle.
Minä olin ihan pöllämystynyt ja jos olisin tajunnut, että menemme tapaamaan yhtä 80-90 -lukujen suurinta poptuottajaa (ja muusikkoa), olisin ehkä laittautunut hieman. Mies sen sijaan jutteli idolinsa kanssa ja pian otimmekin jo valokuvia. (Oma kuvani epäonnistui niin pahasti, etten tohdi sitä tänne laittaa). Narada oli juuri äänittämässä, joten emme voinee viipyä studiolla pitkään (eikä meillä olisi mitään asiaa sinne ollutkaan), joten lähdimme valokuvien jälkeen takaisin autolle.
Autolla hihitimme epäuskoisena koko jutulle ja jatkoimme matkaamme, jonka teema tavallaan jatkui musiikin parissa, suomalaisen sellaisen. Ajoimme Karri Koiran Amerikankotka liitää -musiikkivideolla näkyvälle Treasure Islandille, josta on hienot näkymät kaupungin pilvenpiirtäjäviidakkoon. Mies oli nähnyt kyseisen musiikkivideon talvella ja selvittänyt heti missä se on kuvattu, sillä samaa maisemaa olisi kiva käydä katsomassa paikan päällä.
Tässä välissä kävimme kirjautumassa lentokentällä sijaitsevaan motelliimme ja hieman lepäilemässä. Illan tullen lähdimme vielä ajelemaan keskustaan päin ja suuntasimme tuuliselle Twin Peaks Hillille, josta oli jälleen kerran hienot näkymät kaupunkiin. Takaisin tullessa piipahdimme vielä keskustassa Taco Bellissä, jossa emme olleet vielä koskaan käyneet. Tacot olivat mielestäni varsin maistuvat hintaisekseen, mutta itse ravintolassa haisi pahalle. Pienen iltapalan jälkeen uni alkoi maistua toden teolla, sillä olimme heränneet jo neljän jälkeen. Seuraavana päivänä olisi vuorossa lähempi tutustuminen San Franciscoon.
Auringon alla 