Auringon alla

Melkoinen Hooverin pato

Isä sanoi meille road tripille lähtiessä, että Hooverin padolla kannattaa käydä ehdottomasti. Epäilin hieman josko varsin teknisen kuuloinen paikka olisi mielestäni kovin kiinnostava, mutta koska pato joka tapauksessa oli reitillämme matkalla Las Vegasista Flagstaffiin (ja koska perheen DI saattoi olla siitä hieman enemmän innoissaan), kurvasimme päätieltä jonkun kilometrin syrjempään, jotta pääsimme käymään padolla.

Käytännössä vaihtoehtoina on jättää auto maksulliseen parkkihalliin tai ajaa padon yli Arizonan puolelle, jossa on tien varrella pieniä parkkipaikkoja. Me jätimme auton parkkihalliin ja talsimme padolle, josta on upeat näkymät niin Lake Meadille kuin moottoritiesillalle. Kuumuus oli melkoinen (ja aurinkorasva oli unohtunut!), vaikka kello oli vasta hädin tuskin kymmenen, joten kävin itse padolla melko nopeasti ja pakenin sitten parkkihallin ilmastoituun vessaan. Antti sen sijaan nautti maisemista pidempään ja kuvasi myös padon hienoja art deco -yksityiskohtia.

Kuvista näkee hyvin, että vesi on tällä hetkellä historiallisen alhaalla. Muistelen, että vedenkorkeus on nykyään kymmeniä metrejä normaalia alempana. Joka tapauksessa Hooverin pato oli yllättävän hieno paikka, suosittelen kyllä pysähtymään hetkeksi!

Legendaarinen Route 66 ja Amboyn pysähtynyt erämaafiilis

Kun jätimme Los Angelesin taaksemme, tunsimme road tripin kunnolla alkaneen. Meillä oli määränpää, joka ei ollut sama kuin mistä aamulla lähdimme. Tuo määränpää oli Las Vegas, mutta odotimme enemmänkin matkaa sinne kuin itse saapumista. Kalifornian paahtuneet kukkulamaisemat vaihtuvat pikkuhiljaa tasankoihin ja korkeampiin nyppylöihin ja paahtunut ruoho muuttuu hiekka- ja kivierämaaksi, jossa kasvaa lähinnä haaleanvaaleita pensaita.

Route 66, tuo yksi maailman kuuluisimmista teistä, on ajatuksena houkutteleva, mutta käytännössä melko huonokuntoinen ja pieni tie. Oli kuitenkin kutkuttavaa kurvata moottoritieltä sivuraiteille ja ajella 66-tietä pieni pätkä. Ja saatiin olla melkein kaksistaan, sillä vastaantulijoita ei ollut.

Mutta oli meillä ihan syykin mennä juuri tuota tietä, sillä sen varrella sijaitsee Amboy, jonka parasta antia on vanhahtava ja hieman rähjäinen fiilis. Pysähdyimme tunnetun Roy’s Motel and Cafen kohdalla ja räpsimme kuvia samalla kun saimme ensikosketuksen sisämaan kuumuuteen. Paikalle pölähti myös lauma harrikoita ja samalla kun partasuiset kuskit vilvoittivat itseään mm. pumppaamalla vettä paidan sisälle, nautimme me kylmät Dr Pepperit ja Sierra Mistit huoltoaseman katoksen varjossa.

Lähdimme Amboysta jatkamaan Route 66:iä pitkin kohti Las Vegasia, mutta hetken ajettuamme kumpuilevaa tietä (ja hienoa väreilevää erämaamaisemaa) tuli eteen kylttejä, jotka ilmoittivat tien olevan suljettu edessä päin. Ehkä siellä oli siksi oli niin hiljaista? Ajoimme vielä hetken, jotta saimme rauhassa ottaa muutamia kuvia, mutta käännyimme sitten lopulta jonkun kilometrin takaisin päin ja kurvasimme isommalle tielle. Route 66 tuli vastaan reissullamme vielä muuallakin, mutta Amboy oli meille merkittävin osuus siitä.

Rantalomafiilistä Manhattan Beachilla

Road tripin ainoa rantakohde oli Los Angeles ja muuten koko matka vietettiin sisämaassa. Losissakin pääasiassa olivat muut paikat, mutta (erityisesti) epäonnistuneen Malibun reissun jälkeen halusimme kokeilla toista suuntaa ja ajoimme Manhattan Beachille. Valitsimme kyseisen rannan kahdesta syystä: ensinnäkin olimme ajaneet edellisellä reissulla San Diegosta Losiin rantatietä pitkin ja eri pikkukaupunkien ihastuttavan rento lomafiilis pääsi tarttumaan jo pelkästään autossa istumalla. Toisekseen Manhattan Beachia suositteli meille eräs paikallinen, joka istui lentokoneessa Antin vieressä menomatkalla.

auringonallaDSC_9537

Aikaisemmista parkkiongelmistamme poiketen saimme auton edulliseen kadunvarsiparkkiin ihan Manhattan Beachin Pierin lähettyville, joten luonnollisestikin kurvasimme heti ensimmäiseksi suloiselle laiturille, jonka kaiteet olivat ihanat mintunvihreät. Katselimme laiturilta valtavan rannan lukuisia surffareita ja joimme auringossa paistatellen kylmää jääteetä.

Meillä oli parkkiaikaa melkein kaksi tuntia, mutta laiturin lisäksi emme ehtineet muuta kuin istukselemaan hetken aikaa rantahietikolla merituulta haistelemassa. Sää oli ihanan lämmin ja aurinkoinen, vaikka tuuli on usein rannikolla viileä. Autolle kävellessä ihastelimme vielä rannan läheisyydessä olevia katuja, joiden varsilla oli sekä värikästä surffifiilistä että viihtyisiä ravintoloita ja pikkuliikkeitä. Juuri sitä, mitä odotimmekin!

Kaksi annosta tacoja Silverlakessa

Los Angelesin Silverlake oli meille edellisen reissun pikaisesta läpiajosta tuttu paikka, mutta tällä kertaa kävimme siellä kahdesti. Ensin syömässä ja sitten toisena iltana syömässä uudelleen sekä kävelemässä ilta-aurinkoisessa Echo Parkissa. Sieltä olikin kätevä suunnata loppuillaksi Griffithin observatoriolle.

Emme vierailleet Silverlakessa pääasiassa tacojen takia, mutta söimme siellä samalla kaksi hyvää iltapalaa. Ensimmäiset tacot herkuteltiin Sunset Boulevardin varrelta autopesulan edustalta löytyneestä food truckista, jonka edustalla oli sunnuntai-iltana jatkuvasti pieni jono. Otimme molemmat kolme tacoa ja juoman, joka oli samalla reissun edullisimpia komboja. Läträsin omiin tacoihini kolmea eri chilikastiketta, jokaista ehkä hieman liikaa, ja lopulta söin annostani silmät ja nenä valuen. Mutta hyvää oli!

Toisena iltana söimme autopesulaa vastapäätä sijainneella tacogrillillä, sillä se oli sopivasti matkan varrella. Grillin terassin tunnelma oli hauska ja tacot melkein yhtä hyviä kuin food truckista. Ja vähintääkin yhtä edullisia! Voi, kun saisin tällaisen grillin kotihuudeille! Istuisin siellä ehkä joka toinen ilta, vähintään.

Tacoherkuttelun jälkeen kiirehdimme Echo Parkiin, sillä halusimme olla hyvissä ajoin observatoriolla, hieman ennen auringonlaskua. Echo Parkissa oli maanantaipäivästä huolimatta paljon paikallisia lenkkeilemässä ja viettämässä aikaa. Parasta olivat paikan korket palmut sinistä taivasta vasten. Voisipa itsekin lenkkeillä tuollaisessa ympäristössä!

Näköalapaikkoja Hollywoodin kukkuloilla

Los Angelesissa on ihan ehdotonta katsella kaupunkia ylhäältä käsin ja mielellään eri vuorokaudenaikoina. Samoin Hollywoodin kukkuloilla ajelu, esimerkiksi kuulua Mulholland Drivea pitkin on jotain mikä haluttiin ottaa mukaan myös tälle uusintakierrokselle. Ja sille rundille lähettiinkin jo heti ensimmäisenä aamupäivänä, mikä sen parempi tapa aloittaa Losin loma!

Ajettiin vanhalle tutulle näköalapaikalle, josta on hienot näkymät sekä kaupunkiin että downtowniin, mutta myös Hollywood-kyltti ja Griffith Observatory näkyy pieninä (näkyykö se kyltti ylipäätään mistään muutoin kuin pienenä?). Aamupäivisin Losissa näyttäisi lähes aina olevan hieman usvaista, mutta aurinko paistoi silti jo ihanasti! Matkaa jatkettiin vielä Mulhollandia eteenpäin, jolloin tullaan Studio Cityn puolelle. Sielläkin kannattaa pysähtyä jollekin näköalapaikalle.

Iltahämärässä oli sitten Griffith Observatoryn vuoro. Reissu ei mennyt ihan putkeen, sikäli kun ekana iltana ei päästy perille ollenkaan ja toisenakin iltana meinasi vastustaa tavallista enemmän. Ja kaiken lisäksi obsrvatoriolla oli jotkut kuvaukset meneillään, eikä parhaille paikoille edes päässyt. Onneksi kuitenkin observatoriota ympäröivät polut olivat vapaita kuljettaviksi, joten saimme oman maisema-annoksemme. Viime reissulla kävimme täällä päivällä ja Mulhollandilla illalla, joten oli hauska kokea nämä myös toisin päin. Upea paikka!

Reissu täynnä kohokohtia

Eipä siinä mene kuin kaksi päivää, että kotiinpalun jälkeen alkaa tuntua, että edellinen reissu oli niiin täydellinen, että ei kerta kaikkiaan ollut mitään huonoa tai ikävää. Onneksi kirjoitin matkapäiväkirjoja (luettavissa täältä), niin ei pääse totuus unohtumaan, että joka hetki reissussa ei ole ihan pelkkää positiivista ja hehkutusta. Minä olen nimittäin supernopea unohtamaan. Tämä liittyy myös siihen, että vaikka paluuväsymyksessä en ole mistään niin onnellinen kuin siitä, että olen taas kotona ja vannon, etten lähde ihan heti mihinkään, niin ensimmäisen kerran uusia lentoja katseltiin jo keskiviikkona. Ei kylläkään samaan paikkaan, mutta Jenkkeihin kylläkin. Siis taas. Ääks. Mikä meitä vaivaa?

Tykkään näistä Usan road tripeistä siitä syystä, että ne ovat niin monipuolisia, eikä matka rajoitu vain yhden teeman ympärille. Se kertoo jotain Usasta myös matkailumaana, sillä on vaikea löytää toista yhtä monimuotoista paikkaa. Täten en edes yritä luvata, että automatkat Jenkkilässä olisi jotenkin ohi, sillä uusia mielenkiintoisia paikkoja ja reittejä löytyy jatkuvasti. Kurkkaa vaikka Kean tulevat suunnitelmat!

Tässä vaiheessa voisi vielä kerrata reissun kohokohtia aikajärjestyksessä:

1. Auringonlasku Griffith Observatorylla, Los Angeles

2. Route 66, erämaan karu kuumuus ja Amboy

3. Hooverin pato ja Lake Mead Nevadan ja Arizonan rajalla

4. Slide Rock State Park, Flagstaffin lähellä Sedonassa, Arizona

5. Grand Canyon auringonnousun aikaan

6. Tulikuuma Page ja Colorado-joki, Arizona

7. Mahtavan oranssi Antelope Canyon, Page, Arizona

8. Monument Valley kokonaisuudessaan, Utah

9. Albuquerquen värikkäät kadut, New Mexico

10. Very Large Array ja tieteiselokuvamaisemat, New Mecixo

11. El Pason näköalapaikalla, valojen syttyminen Juarezissa Meksikon puolella

12. Täydellisen kaktuksen metsästys Tucsonissa, Arizona

13. Joshua Tree Park kokonaisuudessaan, Kalifornia

14. 4th of July Venicessä ja Santa Monicassa

Päivä 16: Kotia vaille valmis

Tänään oli se päivä, kun tavarat piti saada mahtumaan takaisin laukkuihinsa (automme oli täynnä pieniä nyssäköitä, kasseja ja irtotavaraa) ja Kostaja piti palauttaa Hertzille. Olimme varautuneet jonotukseen, odottamiseen ja säätämiseen, mutta ihme kyllä palautus onnistui huomattavasti jouhevammin kuin auton noutaminen. Sinne vaan jonon jatkoksi parkkiin ja sillä aikaa kun minä kipaisin vessassa, oli Antti jo asioinut virkailijan kanssa, saanut puhtaat paperit ja roudannut tavaramäärämme shuttlebussin odotuspaikalle. Itse bussissa oli niin topakka täti töissä, että se pisti miehet nostelemaan laukkuja ja naisia ohjeistettiin istumaan takapuolelleen.

Enne lentokentälle menoa kävimme kuitenkin syömässä vielä yhdet doubledoublet In-N-Outissa. Näitä tulee ikävä! Ruokailumaisemat eivät olleet hassummat nekään, sillä lentokoneita laskeutui LAXille tuon tuosta ja ravintolan pihalta oli hienot näkymät suoraan kiitoradalle.

Nyt reissu on siis ohi, se kauan odotettu ja paljon paljon kaikenlaista kivaa sisältänyt. Mutta silti on ihana mennä kotiin, sillä kyllä parin viikon reissaamisen jälkeen alkaa hajota pää tiettyihin asioihin, kuten siihen, että tavarat on koko ajan lukuisissa eri laukuissa ja niiden sisällä vielä pienemmissä laukuissa, ja sitten vielä ihan alimmaisena. Ja silti joka ikinen päivä pitää pakata kaikki tavarat uudelleen. Siis me kun ei olla osattu suunnitella laukkujamme niin, että osan kamoista voisi jättää autoon, vaan olemme roudanneet joka ikiseen motellihuoneeseen ihan kaikki miljoona eri kassiamme. Tässä olisi vielä parannettavaa.

Minulla alkoi myös mennä hermo täkäläisiin suihkuihin, sillä jokainen ”rentouttava” suihku alkaa hirveällä säätämisellä, jumittuneilla nupeilla ja pikkukahvoilla ja lopuksi tuskastuneella huudolla perheemme insinöörille, että miten h******ssä tämä toimii! Ei riitä, että loogisesti ajattelee H:n tarkoittavan kuuman veden suuntaa ja C:n kylmän veden. Oma koti ja oma suihku, mitä luksusta!

Reissu oli kaiken kaikkiaan hieno ja juuri sitä mitä odotimmekin. Joiltakin paikoilta emme osanneet odottaa mitään tiettyä, joten yllätyimme positiivisesti. Joidenkin paikkojen tiesimme olevan upeita, ja sitä ne olivatkin. Silti esimerkiksi Grand Canyon pääsi yllättämään, sillä sitä ääretöntä hiljaisuutta ei pääse kokemaan kuvien kautta.

Fiilikset ovat siis hyvät, mutta ainoa mikä hieman masentaa, on luottokorttilasku. Hinnat olivat selvästi nousseet kahdessa vuodessa ja lisäksi kurssi on tätä nykyä merkittävästi huonompi. Toki nyt oli pidempi matkakin kuljettavana, mutta rahaa meni paljon muuhunkin kuin bensaan, joka on edelleenkin suomalaisittain edullista. Söimme lähes poikkeuksetta halvemmissa paikoissa ja joinakin päivinä rahaa ruokaan meni vain tyyliin 6 dollaria per henkilö. Toisina päivinä sitä meni kymmenen kertaa enemmän. En edes tiedä, paljonko meillä on mennyt rahaa yhteensä, mutta eiköhän se selviä viimeistään sitten, kun viimeisetkin ostokset ovat kirjautuneet. Olen silti varma, että tämä on ollut kaiken sen arvoista, ehdottomasti!

Päivä 15: Perinteinen 4th of July

Palm Springsin yö osoittautui melko mielenkiintoiseksi. Ei sillä, että poliisiautot olisivat vierailleet, tai kukaan olisi riidellyt, ei ollut ihan tolkuttoman kuuma (kiitos ilmastoinnin, jota tohti pitää välillä päälläkin), eikä kämpässämme ainakaan jahdattu ötököitä. Mutta aavikon yö, aavikkotuulen vinkuessa nurkissa, oli aluksi niin hassua, että sitä jäi kuuntelemaan. Sitten, kun luovutti ja laittoi korvatulpat korviin, pystyi hieman keskittymään jo nukkumiseenkin. Hurjan kova ja kuuma tuuli oli aika kokemus myös illalla auringonlaskun aikaan, kun kävimme räpsimässä muutaman kuvan motellin edustalta.

Lauantaiaamu eli 4th of July aloitettiin vastapäisen Carl’s Jr -ketjun aamupalalla. Tämä olikin eka tämän tyylilajin aamupala tällä reissulla (yleensä näitä jaksaa keskimäärin yhden), joten söimme yllättävän hyvällä ruokahalulla kananmuna+pekoni+juusto skonssimme. Ja sitten olimme valmiita Losia varten.

4th of Julyn viettäminen Los Angelesissa on meille jo melkein perinne, kun ollaan täällä tähän aikaan sentäs jo toista kertaa (minä olen viettänyt itsenäisyyspäivää kerran myös Iowassa). Siksipä halusimme noudattaa perinteitä(mme) ja suunnata heti aamusta Veniceen. Jätimme auton samaan parkkiin kuin aikaisemminkin, maksoimme päivämaksun (joka oli edelleen sama 20 dollaria) ja lähdimme kävelemään Venicen kanaalialueelle, mikä taasen oli meille ihan uusi juttu. Sieltä kiepsahdimme tutulle rantakadulle ja seurasimme hetken niin koripalloilijoita, lihaksenpullistelijoita kuin skeittareitakin. Puhumattakaan kaikesta muusta, mitä vilkkaalla kadulla tulee vastaan.

Pienen kävelyretkemme jälkeen istahdimme rannalle seuraamaan aaltojen syöksymistä rannalle ja hengenpelastajan ajoittain epätoivoisia yrityksiä saada ihmiset pysymään rannalla tietyllä alueella (tai poissa tietyiltä vaarallisilta alueilta). Lähtiessä söimme taas kerran perinteitä noudattaen pizzaslicet, joskin olimme unohtaneet, että giant pizza slice, päinvastoin kuin jenkkiannokset yleensä, on paljon pienempi kuin mitä nimi antaa olettaa, joten se on niitä harvoja annoksia täällä, jota ei kannattaisi jakaa toisen kanssa. Tai sitten voi käydä hakemassa vielä uuden, niin kuin me.

Illalla lähdimme liikenteeseen hieman epävarmoina siitä, mitä kannattaisi pukea päälle. Losissa kun on yllättävän viileää ja varsinkin, jos tulee juuri aavikon kuumuudesta. Ajattelin, että tämä on kuitenkin Kalifornia, joten puin päälleni mekon ja otin autoon mukaan lämpimän hupparin. Kävimme ensin syömässä T.G.I. Friday’silla (jonka ribsit olivat edelleen tosi hyviä, mutta annos muuten ehkä sekin vähän huonontanut tasoaan?) ja kun tulimme ulos ravintolasta, tajusin virheeni: kylmä puri jalkoihin kuin Suomen kesä, eikä illasta tulisi mitään tällä vaatetuksella.

Onneksi vieressä oli isohko ruokakauppa, joten kipaisin sinne ostamaan paksut legginssit ja sain näin jalkani suojattua pahimmalta merituulelta. Sitä en kyllä ymmärrä, miten nää amerikkalaiset kestää tätä viileyttä ja hilluu shortseissa ja t-paidoissa vielä myöhäänkin illasta? Ehkä ilmastointi totuttaa?

Jätimme automme maksamaamme päiväparkkiin, joka oli valittu myös hyvän sijaintinsa takia: Venicen vieressä ja vain 3km kävelymatkan päässä Santa Monican laiturista. Kävelimme perinteisesti rantakatua pitkin laiturille, missä kiersimme sekä huvipuistoalueen, että kävimme tällä kertaa myös ihan laiturin päässä katsomassa kalastajia. Ilotulitus oli tältä kerralta peruttu ja ympärisltä kuului lasten pettyneitä huokailuja. Onneksi raketteja ammutaan ympäri kaupunkia, vaikka toisaalta pilvinen sää ei kovin edesauttanut niiden näkyvyyttä. Kävelimme viileän matkan takaisin autolle ja ajoimme vanhaan tuttuun Culver Cityn Paradise Inn -motelliimme, joka on vaihtanut värisävyä sitten viime kerran. Mutta muuten tuntui siltä, kuin olisi kotiin mennyt. Respan täti kyseli, että olihan meillä Nissan. Ei, Dodge tällä kertaa.

Päivät 13 ja 14: Hulvaton aamupala ja aavikon helmiä

Heräsimme Tucsonin motellissamme mielenkiintoisissa merkeissä, sillä yöllä olimme todistaneet hiljaa huoneestamme käsin niin parisuhdekriisiä kuin poliisiauton vierailua, joka värjäsi pikkuisen koppimme seinät sinipunaisiksi. Melkoista meininkiä, ihan kuin telkkarissa. Ja tv:stä tuttu tunnelma säilyi, kun lähdimme aamupalalle Pappy’s Dineriin, joka ei ole ihan klassinen diner sisustukseltaan, mutta on ilmeisesti paikka, josta joko tykätään tai ei.

Torstaiaamuna paikalla oli yllättävän paljon ruokailijoita, tosin suurin osa oli vanhoja mummoja ja pappoja. Paikalla vietettiin mm. erään mummon 94-vuotissynttäreitä! Loput ruokailijoista (suurin osa isompia perheitä jne) oli kuin suoraan tosi tv -sarjoista, joita kuvataan maalla. Tunnelmaa vahvisti vielä tarjoilija, joka hauskasti mutta napakasti ohjeisti meitä tilauksemme kanssa: ei, te ette halua kahta pannukakkua, vaan yhden, uskokaa nyt vaan (heitto viereiseen pöytään, että tää meinaa tilata kahden pannarin annoksen, mihin saimme harmaahiuksiselta papparaiselta päänpyörittelyjä). Huevos Rancheros, hei onks meillä papuja vai ei?

Koko ravintola selvästi odotti jotain, ja vihdoin meillekin selvisi, että mitä. Saimme ensimmäisenä juomamme ja olin kulauttanut appelsiinimehua suuhuni, kun Antin pannari tuotiin. Purskahdin nauruun, kun näin perhepizzakokoisen pannarin lätkäistävän armaan aviomieheni eteen. Myös koko ravintola repesi nauruun, sillä minä purskautin nauraessani mehut pöydälle! Paras aamupalatunnelma ikinä!

Aamupalasta selvittyämme (suht kunnialla sen kokoon nähden, eli vain 2/3 pannarista jäi syömättä) halusimme nähdä kaktuksia, joten ajoimme Saguaron kansallispuiston suuntaan. Kaktuksia on varsin lukuisasti nähtävillä jo ennen puistoakin, joten emme varsinaisesti menneet sinne sisälle.

Sen sijaan suuntasimme iltapäiväksi Scottsdaleen, jossa kävimme nopeasti ostoksilla, minkä jälkeen ajoimme Phoenixin ruuhkassa motellillemme. Phoenix itsessään oli yllättävän losangelesmainen: korkeita palmuja, kauniita auringonlaskuja, pitkiä suoria teitä ja niitä tympeitä ruuhkia. Phoenixista puuttuu tietenkin meri ja muutenkin se on sijainniltaan ihan älyttömän kuuma, huh! Illalla emme jaksaneet tehdä juuri mitään muuta, kuin käydä syömässä. Meidän oli tarkoitus ajaa näköalapaikalle katsomaan auringonlaskua, mutta tie oli suljettu klo 19. Sen sijaan ajoimme downtownin läpi ja ihastelimme laskevan auringon valoja pilvenpiirtäjien lasiseinustoissa.

Aamu ei alkanut tänään ihan parhaimmissa merkeissä, sillä vaikka en ole koskaan ollut mitenkään tapaturma-altis, sain tällä kertaa murjottua käteni jo ennen aamupalaa. Olin nimittäin hieman huolestunut aamupalan riittävyydestä Days Innin isossa motellissamme, joten kiirehdin sinne jo ennen Anttia. Lähdin ovesta ja unohdin, että kyseiset ovet ovat sitä mallia, joka kiskaisee painavan oven kiinni välittömästi jousen avulla. Jotenkin kummallisesti toinen käteni oli vielä sisällä, kun ovi läimähti kiinni, ja epäonnekseni käsi oli juuri lukkorautojen kohdalla. Ihme kyllä, selvisin pelkällä pintaruhjeella (taas kerran), eikä reuna edes viiltänyt käteen haavaa, vaikka nahkaa kuorikin. Käsi on kyllä kipeä, mutta ei murtunut tai mitään sellaista. Kaikkea sitä sattuukin!

Tänään olemme ajaneet Phoenixista Palm Springsiin, joka on aivan ihastuttava miljööltään (tummat vuoret, korkeita palmuja, vaaleaa hiekkaa), mutta myöskin todella kuuma. Mutta on silti harmi, että olemme täällä(kin) vain yhden yön, sillä jatkamme huomenna jo aamusta matkaa Los Angelesiin.

Matkalla tänne ajoimme Joshua Tree National Parkin kautta ja se oli yksi niitä paikkoja, joka oli listallamme heti suunnitteluvaiheessa, mutta emme sitten lopulta edes katsoneet paikasta muita tietoja kuin paikan osoitteen. Saavuimme eteläiseltä portilta ja lähdimme ajamaan puiston läpi puistomaksun yhteydessä saadun kartan kera. Jotenkin olimme ajatelleet, että puistossa on ”vain” joshuapuita, joten ihanaksi yllätykseksemme isohko alue tarjosi toinen toistaan hienompia aavikko- ja vuoristonäkymiä kasveineen. Ihastuin erityisesti niihin pörröisiin kaktuksiin, joita puiston keskiosassa on oikein puutarhaksi asti! Kaiken kaikkiaan pidimme puistosta paljon ja siellä olisi voinut viettää enemmänkin kuin muutaman tunnin. Suosittelen!

Päivä 12: Kaktuksia ja autioituneita rakennuksia

Kyllä teki taas hyvää nukkua kunnon yöunet pehmeässä sängyssä, sopivan lämpöisessä huoneessa ja ennen kaikkea ilman ötököitä! Vaikka Travelodgen aamupala ei ole koskaan ollut parhaimmasta päästä motellien keskinäisessä vertailussamme, on siellä kuitenkin aina ollut hyvä nukkua.

Tästä seuraavasta yöstä en taas ole niin varma, sillä olemme jokseenkin nuhruisessa Copper Cactus Innissä Tucsonissa, ja kuten Antti sanoi, täällä jos jossain on ötököitä. Ei niitä ole toistaiseksi näkynyt (hyvä merkki), mutta itse motelli näyttää puoliautiolle (kuten lähiseudun kaikki motellit, osaa lienee myös lopettanut) ja pikkuruisen huoneemme oven edessä kasvaa pensas ja tukkii tietä mennen tullen. Mutta tunnelmaa tässä motellissa on (ja hinta oli päälle 30e).

Kävin aikaisemmin kurkkimassa motellin uima-allasta ja koin pienoisen järkytyksen: verkkoaidalla eristetty alue oli kuin katastrofin jäljiltä ja uima-allas oli likainen, puhumattakaan siitä, että sen pohjalla lojui useampi muovituoli! Otin kuvan ja lähdin järkyttyneenä takaisin huoneellemme, kun vastaan tuli yksi motellin työntekijöistä. En malttanut olla kysymättä, että uima-allas ei taida sitten olla käytössä enää tätä nykyä. Vastaus kyllä yllätti minut täysin, sillä täällä oli kuulemma eilen ollut iso myrsky, joka oli heitellyt pihan täyteen lehtiä ja samalla kevyempiä kalusteitakin. Olivat kuulemma siivonneet pihaa koko päivän, mutta eivät vielä uima-allasta.

Tämä päivä on ollut meillä lähinnä matkapäivä. Olimme kuvitelleet, että lähes 500km matka El Pasosta Tucsoniin veisi suurimman osan päivästä, mutta tulimme tänne yllättävän nopeasti, sillä pysähdyimme vain kerran vessassa ja myöhemmin Bowien tuppukylässä, jossa otimme muutaman kuvan autioituneista huoltoasemista ja muista rähjäisistä tönöistä. On kyllä todella surkeaa katsella sellaista kylää, jossa joka toinen rakennus tuntuu olevan hylätty! Mutta niitä riittää täällä erämaassa.

Tucsonissa kävimme nopeasti pyörähtämässä downtownin viereisessä hieman vanhemmassa kaupunginosassa, mutta sekin tuntui todella autiolle. Saimme kävellä tyhjillä kaduilla lähes kahdestaan ja suurin osa paikoista näytti olevan kiinni. Alue sinällään oli pitkälti siirtomaatyylinen ja jotenkin ihan erilainen, kuin Jenkkilä yleensä. Parasta Tucsonissa näyttäisi olevan kaktukset, niitä on isoja sekä pieniä ja jaksan ihastella niitä jatkuvasti.