Tapahtui erään kerran marraskuussa: Olin työmatkalla Välimeren risteilyllä ja laivan oli määrä rantautua Ranskan Touloniin päiväksi, kunnes se taas jatkaisi matkaansa kohti Italiaa. Emme halunneet ottaa laivayhtiön maksullista kuljetusta keskustaan ja takaisin, sillä se kuulosti isoltakin rahastukselta. Olimmehan kuulleet, että keskusta olisi ihan kävelymatkan päässä.
Nousimme laivasta ja heti satama-alueelta olikin opasteet keskustaan ja matkaa ehkä noin reilu kilometri. Kuka nyt ei jaksaisi sellaista matkaa kävellä vaan maksaisi jonkun 15e kyydistä? Muutenkin oli ihan kiva kävellä laivalla olevan täysihoitosyömingin jälkeen.
Pian kaupunki häämöttikin edessämme ja ajattelimme ensin hieman katsella ja sitten vähän shoppailla. Oikein kivalta ja autenttiselta pikkukaupunki vaikuttikin, ehkä hieman pienemmältä, kuin olimme odottaneet. Kävelimme kauniita pikkukujia ja ihastelimme söpöjä pikkukauppoja.
Sitten teki jo mieli ostoksille. Otimme laivalta saadun kartan kätöseemme ja yritimme paikallistaa itsemme kartalta. Yleensä helppo tehtävä tuntui tällä kertaa yllättävän vaikealta ja yritimme hakea jotain maamerkkiä. Löysimme katedraalin, joka voisi olla kartan mukainen katedraali, mutta jonkin kuvassa mätti.
Haahuilimme rantaan päin ja lahden perukalta näimme oikealla puolella valtavan risteilijämme ja vasemmalla puolella, lahden toisella laidalla, siinsi jokin toinen kaupunki. Mutta mikä?
Ranskankielentaidottomana näytimme karttaa läheisille poliisisedille ja osoitimme ostoskeskusta, jota etsimme. Kun miehet osoittivat lahden toiselle puolelle, oli harmistus aika suuri. Olimme tuhlanneet vähäistä aikaamme maissa kiertelemällä jotain mitätöntä pikkukylää. Mikä paikka tämä edes oli? – La Seyne-sur-Mer…
Hyppäsimme melko umpimähkään paikallisbussiin, joka onneksi ajoi Touloniin. Melkein yhtä sokkona hyppäsimme bussista, kun maisema näytti tarpeeksi keskustalle. Siinäkin olimme ainakin kilometrin pielessä, joten aikaa tuhlaantui myös päättömään vaelteluun oikean suunnan etsimiseksi ja lopulta pääsimme etsimällemme rantabulevardille ja kävelemään kohti ydinkeskustaa.
Tässä vaiheessa aurinko alkoi paistaa ihanasti, vaikka oli jo marraskuu, ja mieli hieman piristyi, olimmehan Välimerellä ja kaukana Suomen pimeästä räntäkelistä. Mikä tahansa ranskalainen tuppukylä on kivempi, kuin marraskuinen Suomi. Saatika sitten Toulonin rantabulevardi!
Ja siellä etsimämme ostoskeskus odotti meitä kaikkine kivoine kauppoineen. Sovimme ajan, milloin tapaisimme ja ryntäsimme jokainen omille teillemme. Takaisin päin pitäisi ottaa taksi, jotta joutuisimme laivan lähtöaikaan mennessä takaisin.
Paluumatka ei kuitenkaan (siis tietenkään) sujunut suunnitelmien mukaan. Koko pahuksen kaupungista ei löytynyt taksia mistään! Ja sitten kun ohi ajoi taksi, meni se väärään suuntaan eikä ollut mitään iloa huitoa sitä.
Yritimme pyytää läheisestä pikkukaupasta apua, että taksi oltaisiin saatu tilattua puhelimella. Ei onnistunut, en tiedä miksi, mutta lähimmälle taksitolpalle saimme hieman epävarmat ohjeet.
Taksitolppa löytyikin ja kello tikitti siihen malliin, että laivalle olisi jo kova kiire. Mutta ei sinne tolpallekaan ilmestynyt sen enempää takseja. Nyt alkoi jo pieni paniikki hiipimään, sillä laivat eivät välttämättä odottele samalla tavalla kuin lomalentokoneet Oulunsalon kentällä.
Saimme apua läheisestä ravintolasta ja taksi soitettiin paikalle. Seisoskelimme helpottuneena taksitolpan läheisyydessä ja tähyilimme taksia. Juttelimme keskenämme ja emme yhtään huomanneet, että ihan tolpan juureen oli pamahtanut ranskalainen perhe.
Olimme huokaisseet helpotuksesta ihan liian aikaisin, sillä taksin kaartaessa tolpalle, (siis juuri sen meidän tilaaman taksin tai minkä tahansa, mehän siinä olimme eka!) oli se paikallisen perheen mielestä heidän taksinsa. Yritimme hätääntyneenä selittää, että laiva lähtee ja me tilattiin tämä (ja maksettiin tilauksesta erikseen).
Yhteistä kieltä ei löytynyt, kaikki osapuolet huitoivat ja selittivät minkä kerkesivät ja siinä vaiheessa meidän oli pakko olla röyhkeitä. Painelimme taksiin sisään ja yritimme sulkea ovet niin nopeasti kuin mahdollista (perheen isä taisi hapuilla yhtä ovea, mutta ei kerennyt napata siitä). Taksikuski ymmärsi kerrasta minne halusimme ja kerkesimme laivaan!
Auringon alla 