Auringon alla

Päivä 11: Ötökkäjahti ja mässäilyä Texasissa

Viime yö ei ollut ihan reissun parhaimpia. Motellimme Super 6 oli yleisen kämäisyyden lisäksi myös suosittu ötököiden keskuudessa, tai liekö koko lähitienoo ollut, sillä myös pihalla vilisi yhtä jos toistakin menijää. Huomasimme ensimmäiset koppakuoriaiset(?) jo alkuillasta, mutta erityisen paljon niitä alkoi ilmaantua illan piemetessä. Samoin muutama muu epämääräinen lentävä ötökkä päätti tulla visiitille huoneeseemme. Jahtasimme (korjaan: minä odotin sivummalla ilman silmälaseja ja kielsin Anttia googlettamasta niitä, sillä tieto lisää tuskaa) aikamme kutsumattomia vieraita ja sitten yritimme kytätä, mistä ihmeestä niitä oikein tulee. Lopulta tukimme pyyhkeellä ilmastointilaitteen poistoilmapuolen ja tungimme paperia lattialistassa olevaan rakoon.

Ötökkämäärä vähintäänkin puolittui heti, mutta koska saan helposti hepulin tällaisista asioista, oli nukkuminen jokseenkin hankalaa. Olin niin jännittynyt ja kävin ylikierroksilla, että uni ei meinannut tulla millään. Lisäksi oli tukalan kuuma, sillä ilmastointia ei voinut käyttää pyyhevallimme vuoksi ja en uskaltanut maata ilman peittoa ötökän syöttinä. Kyllä tuli siinä yön pitkinä tunteina ikävä pohjoista viileyttä ja lähes ötökkävapaata seutua!

Aamulla menimme Denny’sille aamupalalle edellisen illan pettymyksistä huolimatta. Tilasimme lähes samanlaiset annokset kuin aikaisemmin Ihopilla, mutta odotin erityisesti sitä, että tällä kertaa pannareita päällystäisi tuoreet marjat. Harmi kyllä jouduttiin vähän pettymään taas, sillä esimerkiksi löysäksi keitetyt kananmunani olivat kovia ja kylmiä ja pannaritkin uivat sokeriliemessä (mikä kyllä luki annoksen kohdalla, mutta määrä tuli yllätyksenä). Ihop vei siis kuitenkin tämän erän, vaikka kaikkein parasta aamupalaa saisi varmaan jostain oikeasta dinerista (kuten lempparistamme Brooklynissä).

Texasiin ja El Pasoon saavuttaessa teimme pienen ostosretken matkan varrella olleeseen Outlet ostariin. Lähdimme reissuun suht tyhjin kassein, joten puhtaat vaatteet alkoivat olla jo lopussa. Outleteista saa kyllä edullisesti hankittua t-paitoja ja muuta peruskamaa (sekä vaikka Conversen tennareita), kunhan on vaan tosi tarkkana, ettei osta mitään huonolaatuista, mitä on tietty kans paljon tarjolla.

El Paso oli jotenkin hankalasti hahmotettava paikka. Pääsyy siihen on tietenkin se, että emme olleet valmistautuneet oikein mitenkään, joten emme tienneet minne mennä tai mitä tehdä. Ajoimme sitten epämääräisesti Rio Granden suuntaisesti ja hämmästelimme sitä, että Meksiko on tosiaan siinä silmien alla, aidan toisella puolella. On ihan käsittämätöntä, että lähes yhtenäisen näköistä kaupunkia halkoo aita, jota vartioidaan tiiviisti. Juarez aidan toisella puolella näytti surulliselle.

Jätimme auton parkkiin Downtownin ja Juarezin väliselle alueelle, sillä parasta El Pasossa on juuri Meksikon läheisyys. Ja se näkyy kivasti myös katukuvassa, joka tuo mieleen ennemmin lattarimaat kuin valkoisen miehen Texasin.

Illalla meillä oli kaksi tavoitetta: syödä texasilaista grilliruokaa ja ihailla auringonlaskua. Ensimmäinen toteutettiin The State Line -nimisessä BBQ-ravintolassa, joka lienee kaupungin tunnetuimpia ja suosituimpia. Menimme paikalle hyvissä ajoin ja saimmekin tilaamamme ruuan pian eteen: bbq-slidereita ja kokonainen rivi ribsejä perunasalaatilla, cole slawlla ja pavuilla, nam! Ahmimme itsemme ihan täyteen, mutta jouduimme sitten luovuttamaan leikin viime metreillä.

Päätimme silti käydä vielä jäätelöllä, sillä ruokailumme oli sujunut odotettua nopeammin, sillä isompi ryysis paikkaan tuli vasta meidän jälkeen. Kummasti sitä makeaa saa vielä mahaan mahtumaan, ja varsinkin kun pääsee itse kokoamaan oman annoksensa!

Lopulta ajoimme Scenic Drivelle ja nousimme ylös ”El Pason Mulhollandia” kahdelle eri näköalapaikalle. Ja oli kyllä mielettömän upeat maisemat! Erityisesti Juarezin puolen valojen syttyminen oli todella kaunista. Tunsin oloni taas hieman surulliseksi Meksikon puolta katsellessani ja mietin, onkohan sielläkin vastaava näköalapaikka, josta El Paso näkyy auringonlaskua vasten. Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa, olisimme ehdottomasti käyneet myös Juarezissa!

Päivä 10: Scifi-meininkiä ja ruokapettymyksiä

Aamu alkoi tänään vihdoinkin niillä vohveleilla! Paitsi että olin ihan unohtanut, että ne maistuvat lähinnä pahville. Vaikka ne kuorruttaisi vaahterasiirapilla. Ei siis enää tartte haikailla niiden perään.

Ennen kuin lähdimme Albuquerquesta kävimme pikaisesti vielä Old Townin alueella. Se meinasi kylläkin jäädä vain haaveeksi, sillä parkkipaikan maksuautomaatti ei hyväksynyt luottokorttejamme eikä siihen käynyt setelit. Kolikoita löysimme yhteensä alle dollarin verran, mikä oli minimimaksu (puoli tuntia). Ai että meinasi mennä hermo. Miksi se luottokortti ei käy kuin joka toisella kerralla? Kokeiltiin sekä Masteria että Visaa. No sitten kaiveltiin autoa ja löydettiin 5 sentin kolikoita, joilla saatiin loppuosa maksusta katettua ja saatiin se puoli tuntia aikaa.

Old Town toi mieleen ne kuvat, jotka olen nähnyt Santa Festä: lämpimän ruskeita kulmista pyöristettyjä matalia rakennuksia ja keskellä lattarihenkinen puisto (toi meidän mieleen Santo Domingon). Siihen aikaan aamusta vanhankaupungin kaupat eivät juurikaan olleet auenneet, joten kadut olivat lähes tyhjiä ja paikalla oli vain muutama muu turisti. Ihastelimme kuivattuja chilejä, joita roikkui useimpien liikkeiden edustalla ja kiertelimme muutamia kortteleita ottamassa kuvia.

Yhdellä kadulla oli ihan Mummo Ankan auton näköinen rottelo, joka oli niin kiinni maassa, että luulin sen olevan turistinähtävyys. Menin jo kurkkimaan autoon sen näköisenä, että saisiko sinne mennä poseeraamaan. Onneksi huomasin kuitenkin auton penkillä tupakat ja kokismukin ennen kun kokeilin ovia, sillä kyseessä oli oikeasti jonkun auto ja Antti kertoi sen kurvanneen parkkiin juuri hetkeä aikaisemmin.

Matka jatkui kohti etelää ja sen varrella oli vielä yksi Breaking Bad -paikka, nimittäin Twisters eli Los Pollos Hermanos. Aamupalan takia meillä ei ollut nälkä, mutta tilasimme isohkot limukat automatkaa varten ja fiilistelimme hetken pikaruokalassa, jonka seinillä oli edelleen muutama kyltti/maalaus kuvausten jäljiltä. Tiskillä oli myös vieraskirja Breaking Bad -faneja varten. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa, että kaupunkilaiset ovat varsin ylpeitä sarjasta ja sen sijoittumista juuri heidän kotiseudulleen.

Lupasin otsikossa scifiä meininkiä, mutta se ei kyllä tarkoita varsinaisia ufojuttuja tällä kertaa, vaikka New Mexicossa ollaankin. Antti hinkui katsomaan Very Large Array -nimistä paikkaa, joka on radio-observatorio keskellä erämaata. Matkan varrella oli kaksi puoliksi autioituneen näköistä pikkupaikkaa, Socorro ja Magdalena. Ostimme liput omatoimikierrokselle ja pääsimme katsomaan yhtä teleskooppia hieman lähempää. Paikka oli ihan hauska, mutta parasta siellä oli vessat, sillä minulla oli tullut ihan hirveä vessahätä sen ison limukan litkimisestä, eikä pomppuinen tie ainakaan helpottanut oloa. En uskaltanut käydä puskassakaan, kun pelkäsin seriffin pidättävän minut.

Saavuimme tämän päivän majapaikkaamme loppuiltapäivästä ja ollaan ehkä koko reissun hassuimman kuuloisimmalla paikkakunnalla: Truth or Consequences. Viereinen paikka on Elephant Butte, joka aiheutti meissä myös pientä hymynkareilua ja myöhemmin sanakirjasta butte-sanan varsinaisen merkityksen katsomista. Motellimme, Super 6 (eli joku kämäsimmästä päästä oleva), sijaitsee keskustan ulkopuolella ja täällä on lähinnä kaksi hupia: Walmart ja Denny’s. Kävimme siis markettishoppailemassa hieman tuliaisia (itselle chilikastikkeita) ja Antille ihan läpällä Amerikan lipulla varustetun paidan huomista Texasia varten.

Sitten suuntasimme nälissämme Denny’sille, sillä olimme tehneet strategisen valinnan ja skipanneet taas lounaan. Meillä oli herkullisia muistoja paikan Bourbon Bacon -hampurilaisesta ja Caramel Apple Crispistä edelliseltä reissultamme, joten odotukset olivat korkealla. Minä päätin kuitenkin jossakin mielenhäiriössäni mennä välillä vähän terveellisemmällä linjalla, ja tilasin kalaa. Annoksessa piti olla pico de galloa ja avokadoa ja lisukkeeksi otin dippivihannekset ja muusia cheddarilla. Naureskelin jo ennakkoon, että annoskateus iskee varmasti aina, kun jättää tilaamatta hampurilaisen. Ja niinhän siinä kävi, että oma annokseni näytti lähinnä ruokalatyyppiseltä ja lisäksi siitä puuttui ne avokadot ja pico de gallot, eikä dippivihanneksillakaan ollut mitään dippiä (sitä ei tosin erikseen edes luvattu).

En tietenkään suomalaisena voinut huomauttaa asiasta, vaan söin annokseni mukisematta ja mietin ettein 10 dollarin hinnalla voi ehkä parempaa odottaakaan. Lopulta kala oli ihan ok ja ainakin maha täyttyi, mutta menin kyllä myös pihistämään Antin lautaselta pekonia ja ranuja. Se siitä terveellisyydestä! Niin ja se Antin Bourbon Bacon ei ollutkaan niin hyvä kun muisteltiin, joten petyttiin koko Denny’siin. Huomenna annetaan kylläkin toinen mahdollisuus, sillä meidän pitää käydä siellä aamupalalla, jos ei meinata viereisessä Mäkkärissä käydä (ei). Aamupala vaikutti ainakin listassa lupaavalle tuoreine mansikoineen!

Päivä 9: Neljän osavaltion turistirysä ja ihana Albuquerque

Heräsin aamulla taas poikkeuksellisen aikaisin, sillä edellisen yön superunet taisivat verottaa osittain seuraavaa. Aloin haaveilemaan aamupalasta jo viiden aikaan, sillä olin nähnyt Travelodgen aulassa vohveliraudan. Pettymykseksemme sitä ei kuitenkaan näkynyt missään, kun menimme aamupalalle. Olen kuitenkin ihan varma, että se oli siellä edellisenä päivänä, sillä minulla on silmää tällaisille asioille. Pettymysta lieventämässä (ja konkreettisesti vohveliraudan paikalla) oli onneksi pullia ja minimuffinseja. Muuta hyvää toisessa motelliaamupalassamme ei sitten ollutkaan. (Näin muuten juuri vohveliraudan Super 8 -motellimme aulassa täällä Albuquerquessa, tarkistin sen heti sisään tultua, heh.)

Aamupalan jälkeen teimme pikaisia päätöksiä Mesa Verden suhteen. Käytännössä olin varannut majoituksemme Corteziin ihan sattumalta, tai lähinnä kilometrien suhteen sopivasta paikasta. Vasta myöhemmin huomasin Mesa Verden kansallispuiston viereisen sijainnin ja vielä sitäkin myöhemmin, eli vasta saavuttuamme Corteziin, huomasimme sen olevan aika kiva paikka itsessäänkin. Mesa Verde, vaikkakin vain pikaisesti käväistynä, olisi kuitenkin lisännyt päivän ajomatkaamme ainakin kahdella tunnilla, ja kun ajamista oli muutenkin tiedossa jo viisi tuntia, niin päätimme haikein mielin jättää sen väliin.

Sen sijaan lähdimme lyhyelle aamukävelylle Cortezin pääkadulla, sillä sen varrella on monia vintage-kyltein varusteltuja motelleja, ruokapaikkoja ja kauppoja sekä elokuvateatteri. Myös kauempana on varsin mielenkiintoisia ja hauskasti rapistunutta tunnelmaa henkiviä paikkoja ja kylttejä. Sen jälkeen tankkasimme auton ja poikkesimme paikalliseen City Marketiin ostamaan vettä ja lisää aurinkovoidetta. Marketissa huomasi hauskasti amerikkalaisten palvelualttiuden, sillä heti kun saavuimme kassoille, ohjasi yksi henkilö meidät ”itsepalvelukassalle”, jossa toinen henkilö järjesteli ostoksemme, maksumme ja muovikassimme ja muutama sekunti myöhemmin seisoimme paikallisen City Marketin kanta-asiakaskortti kädessämme!

Jätettyämme Cortezin taaksemme suuntasimme Four Corners Monumentille, jossa kulkee neljän osavaltion raja: Coloradon, Utahin, Arizonan ja New Mexicon. Paikka oli meille tuttu Breaking Badista, mistä saimme idean käydä monumentillä, mikäli se osuisi reitillemme. Ja osuihan se, kun teki pienen mutkan!

Itse monumentille saavuttaessa koimme taas pienoisen yllätyksen siitä, kuinka paljon kaikissa paikoissa voikaan olla muita turisteja. Parkkipaikka oli aamupäivästä jo yli puolillaan ja itse monumentin keskiosaan, osavaltioiden risteyskohtaan, piti jonottaa vuoroaan. Olimme luulleet, että ketään muuta ei moiset paikat kiinnosta, mutta mitä vielä. Eikä siellä oikeasti ole yhtään mitään muuta nähtävää, pelkkiä koru- ym. intiaanituotteiden myyjiä ja taco-koppi. Mutta olihan se hauska ottaa (nopeasti) muutama kuva, jossa seisotaan eri osavaltioiden puolella.

Matka Albuquerqueen oli puuduttava. Erämaanäkymät viehättävät kyllä edelleen, mutta jotenkin niitä on viime päivinä nähnyt niin paljon, että kaikkea ei jaksa ihmetellä jatkuvasti (ja tietenkin tämä oli paljon vaatimattomampi reitti kuin vaikka eilisen päivän).

Meillä ei ollut Albuquerquesta juuri mitään odotuksia, sillä emme tienneet ennakkoon kaupungista oikein mitään emmekä ole ottaneet mitään selville. Kaiken ”tietomme” saimme kevään aikana, kun katsoimme Breaking Badin kaikki tuotantokaudet, sillä sarja vei mukanaan täysin. Siksipä päätimme ohjelmoida navigaattoriin muutaman sarjaan liittyvän kuvauspaikan sekä yhden ravintolan, ja näin saimme sopivan kaupunkikierroksen autoiltavaksi.

Kävimme sarjassa esiintyneellä autopesulalla, joka sijaitsi kaupungin laitamilla ns. perusjenkkilän keskellä. Emme suinkaan olleet ainoita pesulan liepeillä kameran kanssa pyöriviä ja naureskelimmekin keskenämme, että täällä sitä ollaan. Pesulalta ajoimme syömään Frontier-ravinolaan, joka on taasen muistini mukaan ollut esillä ainakin Man vs. Foodissa. Ravintola sijaitsee vastapäätä New Mexicon yliopistoa ja on varsin kiva ruokapaikka ja tykästyin kovasti green chile -kastikkeella höystettyyn fiestaburgeriini. Antin burrito vaikutti ensiksi melkoiselta syömähaasteelta, mutta selvisimme siitä kunnialla. Plussaa ehdottomasti siitä, että paikka on opiskelijahintainen ja melko kitsi!

Ravintolaan saapumisemme oli taas jotain sarjassamme tyylikästä. Ravintolan edessä oli melko näyttävä kolari ja kun saavuimme sisään, kysyi eräs poika, että ottaisimmeko hänestä kuvan kolariautojen edessä. Sanoimme, että no emme, mutta poika jäi jankkaamaan, kunnes sanoimme, että menemme nyt tilaamaan. Jostain tuntemattomasta syystä silmäni alkavat välillä vuotamaan ihan yhtäkkiä, ensin toinen, sitten toinen, ja sitten vielä nenäkin. Ihan kuin joku allerginen reaktio, joka tulisi siitä, että kävelee väärään kohtaan seisomaan. Noh, sain juuri ennen tilausvuoroamme tällaisen kohtauksen ja lopulta näytti siltä, että väänsin itkua siinä tiskillä. En nähnyt edes ruokalistaa saati tilauksen vastaanottajaa, mutta sain silmien raosta nähtyä fiestaburgerin ja kähisin sen Antille ja pakenin paikalta paperia etsien. Onneksi satuin tekemään juuri oikean valinnan ruuan suhteen!

Syömisen jälkeen kiertelimme vielä vähän lähialueella. Se oli todella mielenkiintoinen paikka ja opiskelijoiden läheisyys näkyi monissa kortteleissa: värikkäitä ravintoloita ja hieman rähjäisempiä asumuksia. Olen muutenkin aivan rakastunut Albuquerqueen katukuvaan, jossa eriväriset rakennukset piristävät ruskean eri sävyjä. Täällä on paljon seinämaalauksia ja monet taloista ovat hauskasti pyöristettyjä ulkomuodoltaan, juuri sellaisia, kuin olen nähnyt Santa Fessä olevan.

Lopuksi teimme vielä pienen auringonlaskunkierroksen keskustassa (joka oli pieni), eräällä hodarikioskilla ja lopuksi vielä Rio Granden upeissa maisemissa näköalapaikalla. Kyllä on harmi, että meidän täytyy jo huomenna jatkaa matkaa!

Päivä 8: Kolme osavaltiota ja kaksi huippunähtävyyttä

Olimme edellisen päivän jäljiltä niin väyneitä ja univelkaisia, että nukuimme viime yönä kellon ympäri. 12 tunnin yöunien jälkeen olikin hyvä herätä motellin aamupalaan, jota soimme nyt ensimmäistä kertaa koko reissun aikana. Onhan siinä oma tunnelmansa, vaikka taso ei päätä huimaa.

Meillä oli varattuna Antelope Canyonin retki klo 10 ja paikalle pyydettiin tulemaan tuntia aikaisemmin. Maksoimme portilla alueen pääsymaksun ja sen jälkeen Navajo Toursin retkimaksun, jonka jälkeen olikin vielä reilusti odotteluaikaa retken alkamiseen. Koska oli jo varsin lämmin, vaikka kello oli vasta yhdeksän, päätimme ajella pienen lenkin autolla. Lopulta jouduimme kuitenkin odottelemaan puolisen tuntia katoksessa seisoskellen retken alkamista, sillä nimenhuutoon pyydettiin tulemaan puoli tuntia aikaisemmin. Onneksi yöllä jääkaapissa jäätynyt vesipullo viilensi hieman.

Autoihin järjestäydyttyämme alkoi 6km matka kanjonille (Upper Canyon). Jokaiselle autolle oli oma opas ja aluksi oli aika huvittunut fiilis, kun kierroksella piti liikkua järjestäytyneesti kuin koululaisten retkellä. Oppaamme neuvoi erityisesti valokuvien ottamisesta ja myös välillä nappasi kameran omiin käsiinsä ja varmisti onnistuneet kuvat. Kanjonissa kuvaaminen on haasteellistä tietenkin valaistuksen vuoksi, mutta myös siksi, että paikka on täynnä porukkaa ja koko ajan pitää mennä eteenpäin. Jos ei siis erikseen ota (kallista) valokuvausretkeä, silloin aikaa on enemmän.

Me olimme buukanneet ns. peak time -retken, eli silloin valo on parhaimmillaan kanjonissa, joka on kovin umpinainen ja ahdas. Aluksi valo näytti kuitenkin aika riittämättömälle ja lopulta kuin olimme tulleet kanjonin toiseen päähän, olimme hieman pettyneitä. Missä oli se kaunis auringonsädekohta, jota olimme tulleet katsomaan ja jonka näkemisestä maksoimme extraa? Kanjonin seinämät olivat toki todella kauniita, mutta koska olimme nähneet niin paljon kuvia juuri siitä tietystä kohdasta, halusimme saada enemmän.

Onneksi tässä vaiheessa kello oli lähes 11, jolloin säde ilmestyy kanjonin alkupäähän, joten lähdimme takaisin samaa reittiä (pikavauhtia, oppaan hoputtaessa minua ja Anttia, koska olimme koko ajan viimeiset). Ja siellähän se oli, toki väkijoukon saartamana, mutta koska jokaiselle on tarkasti määrätty aika ja mahdollisuus kuvata, tuli myös meidän vuoro edellisen ryhmän lähdettyä. Sitä olisi kyllä voinut ihailla pidemmänkin aikaa!

Retken jälkeen jätimme Pagen taaksemme ja ajoimme muutaman tunnin matkan kohti Utahin rajaa ja Monument Valleyta. Pysähdyimme matkalla ihanan rapistuneella huoltsikalla ja minä tein tuttavuutta paikan koirien kanssa. Pesimme auton tuulilasin mahdollisimman puhtaaksi, jotta auton ikkunan läpi pystyisi paremmin kuvaamaan.

Monument Valley oli paikka, josta oli melkein mahdoton päästä pois. Ei siksi, että olisi ollut ruuhkaa tai että oltaisiin eksytty. Se vaan oli niin uskomattoman hieno paikka, että nähtävää olisi riittänyt useammankin päivän edestä. Ja me pöhköt vielä pysähdyttiin muutamaan otteeseen Arizonan puolella, kun ei oltu ihan varmoja, että mitä on tulossa.

Maisemat vaihtelivat tutuista postikorttinäkymistä kaikenlaisiin kivimuodostelmiin, niin kullanhohtoisiin kuin punaisiin ja välillä tasangolla lainehti vihreiden ruohomättäiden seassa vaaleita pumpulihöttöjä (kasvitieteilijä täällä hei!). Ohitimme mm. San Juan -joen varrella sijaitsevan Mexican Hat -nimisen pikkukylän ja myöhemmin Bluffin, joka olisi voinut olla suoraan länkkärielokuvan lavaste.

Harmiksemme jouduimme jättämään Utahin tällä kertaa näin vähälle, sillä reittimme kiersi Coloradon puolelle Corteziin, jossa majoitumme tämän yön. Sinällään Cortez vaikuttaa oikein symppikselle pikkukaupungille myös vanhoine kyltteineen ja hieman länkkärifiiliksisine pääkatuineen. Saavuimme perille alkuillasta ja mahamme kurnivat jo melkoisesti aamupalan jäljiltä, joten suunnistimme tällä kertaa Arby’sille, jossa olemme käyneet syömässä kerran aikaisemmin. Smokehouse Brisket, kiharat ranskalaiset ja monta eri dippiä (erityisesti piparjuuri) eivät kyllä pettäneet!

Päivä 7: Yksi reissun kohokohdista!

Grand Canyon jäi meillä näkemättä edellisellä reissullamme, sillä aikaa olisi ollut yhden päivän verran edestakaiseen matkaan Vegasista, ja vaikka olen kuullut eräiden sellaiseenkin urakkaan ryhtyneen, niin meidän mielestä se olisi ollut vähän turhan raskas päivä ja liian nopea visiitti. Silti kanjoni jäi kytemään mieleemme ja se olikin ehdoton kiintopiste tämänkertaiselle reissulle.

Lähdimme liikkeelle varhain. Ja kun sanon varhain, niin tarkoitan että herättiin kolmelta, syötiin pikainen aamupala ja pakattiin auto. Aurinko nousee kanjonilla tähän aikaan vuodesta klo 5:15 ja halusimme olla Lipan Pointilla viimeistään siihen aikaan. Lopulta olimme muutaman minuutin jäljessä aikataulustamme ja koska aurinko kurkki horisontin takaa kauniin vaaleanpunaisena jo edellisen näköalapaikan kohdalla, päätimme kuvata sinne katselemaan ensinäkymät.

Ja voi, kuinka kaunis auringonnousun aikainen kanjoni onkaan! Usva sen keskellä tekee paikasta aivan satumaisen näköisen! Kuvat eivät millään tee kunniaa maisemalle, mutta kamerat lauloivat kyllä vähän väliä. Väillä vain istuimme ja katsoimme äärettömään hiljaisuuteen. Onneksemme useammallakaan näköalapaikalla ei ollut aikaisin aamulla kuin muutamia muita turisteja. Ja sitten joku tyyppi, joka puhui itsekseen Jeesuksesta ihan taukoamatta.

Kävimme aamun aikana monilla näköalapaikoilla ja kahdeksan jälkeen olimme olleet kanjonilla jo kolme tuntia. Tässä vaiheessa muuta porukkaa alkoi ilmaantua mukaan ja ilma alkoi tuntua tyypillisen lämpimälle ja ihan pian yhdeksän aikaan jo kuumalle. Olimme siihen aikaan jo ihan väsyneitä, sillä edellisenä yönä unet olivat jääneet vähän vähemmälle mm. sen takia, että joku puhelinmyyjä soitteli kännykkääni vähän väliä ja sitten lopulta huolestuneena menin jopa vastaamaan (pitäisihän se tietää, että kukaan muu kuin lehtimyyjä soita noin sinnikkäästi!).

Lähdimme ajamaan kohti Pagea, jonne majoituimme yhdeksi yöksi. Navigaattori näytti matka-ajaksi hassun pitkän kuuloisen ajan, mutta emme miettineet sitä sen tarkemmin. Katsoimme välillä reittiä läpi ja ajoimme aivan uupuneina keskellä ei mitään. Ja sitten yhtäkkiä Page olikin siinä, tuntia ennen kuin meidän piti saapua! Ihmettelimme asiaa vähän aikaa, mutta sitten muistimme, että Arizonan osavaltiossa on joissakin paikoissa käytössä kesäaika ja toisissa ei (kuten Flagstaffissa).

Riemuitsimme matkan lyhenemisestä tunnilla ja toisaalta siitä, että kello lähenteli yhtä ja ajattelimme käydä kokeilemassa, olisko motellihuoneemme jo valmis. Väsymys oli ihan hirveä ja voitti jopa nälän. Ikävä kyllä huoneemme ei tietenkään ollut valmis ja respan nainen pyysi meitä tulemaan kolmen kieppeillä takaisin. Hieman uupuneina suuntasimme ensin läheiselle huoltoasemalle tankkaamaan ja sitten thaimaalaiseen ravintolaan syömään. Kävimme samalla myös ruokakaupassa ostamassa seuraavan aamun aamupaloja ja ihania kerma- ja vaahterasiirappimunkkeja, sillä donitsisaldo näytti tässä vaiheessa reissua pyöreää nollaa.

Kun palasimme motellille, saimme respan mieheltä kummastuneen kysymyksen miksi olimme tulleet jo nyt. Kerroimme, että meitä pyydettiin tulemaan kolmen aikoihin, johon sain vastaukseksi, että kello on vasta kaksi! Hämmennykseksemme huomasimme kellonajan vaihtuneen lyhyellä matkalla, eikä Page olekaan kesäajassa. Mies pyysi meitä tulemaan uudelleen puolen neljän aikaan ja neuvoi tien Horseshoe Bendille, josta olimme toki kuulleet itsekin. Ilma oli vaan ihan liian kuuma minkään mittaiselle pienelle patikoinnille, joten emme olleet ajatelleet mennä sinne.

Page itsessään on ihan mieletön paikka. Joka puolella on huikean kauniita kiviä ja kallioita sekä Colorado-joen ja Powell-järven sinivihreää. Mutta Pagessa on kuuma ja paikka on todellinen pätsi! Ulkona tekisi mieli tutkia vaikka mitä paikkoja, mutta lämpöhalvaus uhkaa jo heti nurkan takana. Ainoa järkevä teko on istua auton ilmastoinnissa. Silti mekin menimme ensin katselemaan pato- ja järvimaisemia, sitten Horseshoe Bendille (missä Antti kävi kävelemässä puoleen väliin ja minä odotin alhaalla, sillä pelkäsin saavani vähintäänkin auringonpistoksen) ja lopuksi näköalapaikalla, jossa minäkin reipastuin kiipeilemään tulikuumilla kiviportailla nähdäkseni padon ja Colorado-joen.

Olihan ne näkymät upeita! Mutta jopa hiekka oli niin kuumaa, että pahaa teki. Melkein itku kurkussa kuumissamme ja väsyneinä suuntasimme kolmatta kertaa motellille ja päätimme istua aulassa niin pitkään, että huoneemme olisi siivottu (kuinka monta tuntia siinä voi mennä, ja miksi niitä ei voi jakaa yhtään siinä järjestyksessä, mitä porukkaa tulee sisään!). Huone saatiin, ostettiin automaatista kylmää juomaa ja kipattiin ruokaostoksemme roskiin, sillä parin tunnin muhittelu tulikuumassa autossa tekee tuskin hyvää kermamunkeille tai juustoille. Nyt suihkun jälkeen ilmastoinnin viileydessä alan taas olla elävien kirjoissa.

Päivä 6: Vettä ja upeat näköalat x 2

Tänään olemme taas olleet liikenteessä, sillä jätimme aamulla Las Vegasin taaksemme ja suuntasimme auton kohti Flagstaffia. Heti alkumatkasta vastaan tulee Hooverin pato, jossa pysähdyimme juuri sopivaan aikaan, ennen turistilaumojen saapumista. Laitoimme auton parkkihalliin ja lähdimme kävelemään padolle. Valitettavasti unohdimme kokonaan aurinkovoiteen ja paiste padolla oli todella voimakas jo siihen aikaan aamusta. Minä herkkänahkaisena ihmisenä en kärsinyt olla padolla juuri kymmentä minuuttia pidempään, mutta ehdin kyllä näkemään mielettömät maisemat sekä järvelle että padolle ja vähän matkan päässä kulkevalle sillalle.

Lähtiessä menimme autolla patosillan yli ja ja kurvailimme vuoristoteillä Arizonan puolelle, kunnes laitoimme navigaattorin takaisin päälle ja se käski meidän tekemään u-käännöksen välittömästi. Ihmettelimme moista ja jatkoimme matkaamme, kunnes vastaan tuli kyltti, että tie on suljettu. Niinpä sitten jouduimme kuitenkin palaamaan samoja jälkiä takaisin niin pitkälle, että pääsimme varsinaiselle sillalle.

Perillä Flagstaffissa menimme heti ensimmäisenä ostamaan visitor centeristä Grand Canyonin luonnonpuistomaksun. Tarkoitusena on herätä jo kolmen aikoihin, jotta ehdimme kanjonille ennen auringonnousua. Motellimme sijaitsee vain joidenkin kortteleiden päässä visitor centeristä, joten automatka näiden välillä oli ainoa mitä näimme Flagstaffin keskustasta, mutta sekin vähä näytti aika symppikselle.

Mietimme hetken jäisimmekö iltapäivällä pyörimään Flagstaffiin vai suuntaammeko muutaman kymmenen kilometrin päässä olevaan Slide Rock State Parkiin. Valitsimme jälkimmäisen, sillä se oli ensimmäinen suunnitelmamme ja vaikka olimme jo hieman väsyneitä, niin pulahtaminen veteen kuulosti houkuttelevalle kuuman päivän päätteeksi.

Alkumatka osoittautui haasteelliseksi, sillä navigaattorin neuvoma reitti oli suljettu tietöiden vuoksi. Seuraava vaihtoehto vei tyyliin käytöstä poistetulle kinttupolulle, joten tässä vaiheessa olimme aikeissa luovuttaa. Antti kuitenkin alkoi selaamaan karttaa ja löysi meille reitin, joka kiertäisi tietyömaan, joten lähdimme kokeilemaan sitä, vaikka jouduimmekin ajamaan soratietä aluksi. Ja lopulta pääsimme kuin pääsimmekin takaisin oikealle tielle ja kohta ympärillä oli upeita vuorimaisemia, jotka tulivat ihan yllättäen mutkan takaa.

Olimme perillä Slide Rock State Parkissa myöhäisen iltapäivän aikaan ja paikka oli aivan täynnä lapsiperheitä ja muuta porukkaa. Meitä hieman huvitti, kun muisteltiin kaikkia kuvia, joita oltiin aikaisemmin nähty. Niissä ei tietenkään vilise ihmisiä. Mutta olihan ne näkymät hienot punertavine kallioineen ja keskellä virtaavine vesineen. Ja tietty uimaan tultiin niin kuin muutkin ja vaikka hetki meni kauhistellessa kylmää vettä, niin pakkohan se oli uskaltaa kun muutkin polski vedessä ja laski kivien muodostamia liukumäkiä.

Meidänkin piti tietenkin päästä kokeilemaan yksi luonnon muovaamista mäistä ja minä päätin mennä ensimmäisenä. Eikä se ihan putkeen mennyt, kun ensin löin nilkkani pienessä mutkassa ja lopulta kun könysin ylös syvemmän kohdan muodostamasta altaasta, liukastuin kävellessäni sileällä kivellä. Ja kaaduin juuri sillä tavalla kuin sarjakuvissa kaadutaan: jalat kohti taivasta ja selälleen!

Tässä vaiheessa Antti katseli hieman huolestuneena kauempaa, sillä selkäni oli ennen reissua niin kipeä, että pystyin hädin tuskin kävelemään. Eikä ilmalento selälleen ole ehkä paras mahdollinen juttu tuollaisessa tilanteessa, vaikka selkä onkin nyt jo parantunut. Onni onnettomuudessa kuitenkin, sillä kiven liukkaus oli päässyt yllättämään minut täysin, ja kaaduin ilmeisesti niin rentona, että se ei sattunut sitten yhtään. Eikä hyvin pehmustetusta takapuolestakaan ole haittaa. Pääsemme siis jatkamaan matkaa huomenna suunnitelmien mukaan, tosin nilkka mustelmilla ja toinen pakara hellänä!

Päivä 4: Uupunut Las Vegasissa

Tänään koitti se päivä, että lähdimme varsinaiselle road tripillemme. Ensimmäinen kohde oli Las Vegas, mutta matkan varrella pysähdyimme Amboyssa. Matka alkoi ruuhkaisesti Downtowniin asti, mutta siitä eteenpäin tie oli melko avoin. Amboy on Route 66:n varrella ja arvatenkin monet kyseistä reittiä ajavat roadtrippaajat pysähtyvät vanhan huoltoaseman ja Roy’s Motellin kohdalla.

Meillä kävi hyvä tuuri, eikä paikalla ollut samaan aikaan muita kuin eräs toinen turistipariskunta. Räpsimme siinä jokainen kuvia rakennuksista ja legendaarisesta asfalttiin maalatusta Route 66 -merkistä ja minä päätin mennä kuvaamaan tien toisella puolella olevan pikkuisen postirakennuksen. Siinä postin edessä seisoessani kuulin kauempaa kumeaa jylinää ja käännyin katsomaan läheiselle nyppylälle, jota Route 66 halkoo. Hetken kuluttua nyppylän takaa nousi Harley Davidson mustanpuhuvana vaaleaa aavikkomaisemaa vasten. Ja sitten toinen. Ja kolmas. Ja neljäs. Eikä loppua meinannut tulla.

Hieman siinä kyllä sydän hyppäsi kurkkuun, kun valtava moottoripyöräletka kaarsi huoltoaseman pihaan. Liikaa telkkaria katsoneena ehdin jo miettimään, että minä raukka jäin yksinäni mottiin tien toiselle puolelle. Mutta kyllähän ne oli ihan tavallisia pappoja pitkinen partoineen ja paatuneine kasvoineen. Sekalainen ja iloinen sakki, useampi kansallisuuksia ja laulusta päätellen tulossa Vegasista. Kuumissaan he ainakin olivat ja pumppasivat vuorotellen toisiensa paitojen sisään vettä.

Niin kuumuus. Vegasiin oli luvannut säätietojen mukaan noin 44 asteista keliä, mikä on tietenkin melkein 10 astetta vähemmän kuin viimeksi, mutta melko haastavaa skandinaaville. Pidän siitä, miten aurinko ihanasti hivelee ihoa, mutta ne ovatkin usein kuuluisat viimeiset sanani: palan helposti enkä rusketu kovin paljoa. 44 asteen helle ei sen sijaan hivele mitään, se läimii avokämmenellä. Kuumuus Amboyssa oli ensimmäinen kosketus tulevien päivien lämpötilaan ja se vyöryi päälle hyökkäävästi. Jano alkoi kutkutella kurkussa heti välittömästi ja teki mieli paeta takaisin autoon ilmastointiin.

Kuumaa tai ei, niin autiomaa on aina sykähdyttävä kokemus. Yhtä aikaa armoton, mutta seesteinen. Näimme pieniä hiekkapyörteitä, mutta tällä kertaa ne kaikki pysyttelivät etäällä. Jotkut pensaista olivat täynnä pieniä kukkia, tai sitten se oli vain näköharha.

Vegas oli viime kerralla aluksi vähän uuvuttava, ja sitä se oli tälläkin kertaa. Majoituimme Flamingossa, joka sijaitsee Stripillä Bellagiota ja Caesar’s Palacea vastapäätä eli hyvin keskeisellä paikalla. Meillä ei siis ollut mitään vaikeuksia löytää hotellia, mutta hotellin parkkipaikka sen sijaan tuotti ylimääräistä stressiä. Missään ei ollut mitään ohjeistusta ja joka paikassa oli autoja jonoksi asti.

Kun lopulta löysimme parkkihallin ja sieltä vielä vapaan paikan, pääsimme sen jälkeen vielä jonottamaan respaan hyväksi toviksi. Emme olleet syöneet mitään aamupalasämpylöiden jälkeen, joten väsymys ja nälkä sekä kuumuuden aiheuttama uupuminen meinasivat aiheuttaa lievää känkkäränkkää. Ja ylipäätään mieleen tuli, että olikohan ihan viisasta tulla Vegasiin. Koko paikka on kuin yksi valtava ruotsinlaiva ja ehkä juntein paikka ikinä. Toisaalta kaikessa juntteudessaan Vegas on niin överi, että se on melkein hieno.

Oli miten oli, niin sopeutuminen vaatii suihkun, ruokaa ja kunnon yöunet ylhäisessä yksinäisyydessä ylimmässä 27. kerrosessa sijaitsevassa huoneessamme. Huoneesta on upeat kaupunkinäkymät, varsinkin pimeällä. Huomenna on tarkoitus levätä, jotta jaksaa taas istua autossa. Sitä istumista on nimittäin tulossa!

Päivä 3: Ihana Manhattan Beach

Toinen Los Angelesin päivämme alkoi siinä mielessä positiivisemmissa merkeissä kuin edellinen, että pääsimme syömään aamupalaa Ihopiin vain lyhyen jonottamisen jälkeen. Tajusimme eilen vasta ihan illalla, että kyseinen päivä oli täällä isänpäivä ja senkin vuoksi monet paikat olivat tupaten täynnä. Hassua kyllä, edes maanantaiaamupäivänä ei päässyt herkuttelemaan ilman pöytäjonoa, mutta saimme kyllä oman looshin todella nopeasti. Ja sitten kunnon aamupalaa kehiin, eli munakokkelia, pekonia, röstiperunaa ja ehkä maailman houkuttelevimman näköinen pannukakkuannos, jossa oli mm. persikkaa ja karhunvatukkaa. Kyllä lähti nälkä, joka oli itselleni iskenyt jo aamuyöstä, kun heräsin taas valvomaan muutamaksi tunniksi.

Aamupalan jälkeen suuntasimme auton nokan kohti downtownia, joka on periaatteessa sitä aluetta Losissa, missä ei ole mitään nähtävää. Pieni tunnin mittainen pysähdys oli kuitenkin ihan hauska (joskin parkista piti maksaa 10 dollaria) ja ehdimme sen aikana kävellä Broadwayta pitkin ja ihastella vanhoja (osittain suljettuja) teattereja, käväistä Pershing Squarella (missä toimii ilmainen netti, vaikka ei tietty nyt sen takia sinne menty) ja käydä vilkaisemassa Angel’s Knoll -puistoa, joka vilahtaa useampaan otteeseen 500 Days of Summer -elokuvassa. Elokuva oli siitä hauska, ettei siitä heti edes ymmärtänyt, että se sijoittui Losiin, sillä mitään kliseisiä Kalifornia-juttuja näkynyt missään.

Seuraava etappimme oli Manhattan Beach, sillä halusimme kokea hieman letkeää Kalifornia-tunnelmaa. Parkkipaikan etsiminen meinasi teettää jälleen kerran tuskanhikeä otsalle ja osittain myös siksi, että monet kadunvarsipaikoista olivat todella jyrkissä rinteissä. Lopulta löysimme kuin ihmeen kaupalla vapaan paikan vain korttelin päästä rannasta, suoraan laiturin kohdalta. Ja tuntihintakin oli vain vähän reilun dollarin!

Manhattan Beach hurmasi meidät kyllä heti! Söpöjä pikkukauppoja, surffi- ja merihenkisiä ruokapaikkoja, laituri mintunvihreine kaiteineen. Ja ranta oli leveä ja hienohiekkainen, istahdimme itsekin hetkeksi katselemaan aaltojen pauhaamista laiturin tolppia vasten. Surffarit kapusivat aallon harjalle kerta toisensa jälkeen ja hurjimmat kiisivät laiturin jalkojen välistä tolppia uhmaten.

Illalla lähdimme taas yrittämään Griffithin observatoriolle (kunhan olimme ensin herkutelleet taas tacoilla Silverlakessa, tällä kertaa hieman miedommilla kastikkeilla kylläkin!). Matka näytti aluksi lupaavalle, mutta jälleen kerran kohtasimme pienen vastoinkäymisen, kun tie oli loppumatkasta suljettu. Emme päässeet enää siinä vaiheessa kääntymään takaisin päin laittaaksemme auton parkkiin alemmaksi, joten jouduimme ajamaan tunnelia pitkin nyppylän toiselle puolelle. Teimme uukkarin ja lähdimme ajamaan takaisin päin ja tällä kertaa meillä oli tuuria, sillä tie avattiin jälleen käyttöön juuri hieman ennen meitä. Pääsimme lopulta parkkeeraamaan auton tien varteen ja lähdimme nousemaan observatoriolle. Onni sinällään, ettemme edes yrittäneet observatorion parkkipaikkaa tien avauduttua, sillä suurin osa parkkipaikasta oli suljettu.

Muutaman kuvan räpsittyämme lähdimme observatorion kaupungin puoleiselle alueelle, mutta kas, sehän oli suljettu. Eikä se edes liittynyt siihen, että observatorio on maanantaisin kiinni, vaan näköalatasanne oli suljettu joidenkin kuvausten takia. Mikä pettymys! Yritimme seuraavaksi rakennuksen toisella reunalla olevaa laitaa, mutta sielläkin vartija käännytti porukkaa. Huomasimme tosin, että osa porukasta pääsi ohi tuosta noin vaan, ilman mitään passeja tai muuta.

Aloin olla tosi harmissani siitä, että emme näkisi kaupungin valoja auringonlaskun jälkeen, sillä juuri niitähän me oltiin tultu katsomaan. Ja raahattu sitä varten kameran jalustat ja kaikki. Jäin jääräpäisyyttäni kyttäämään vartijaa ja lopulta hän päästi muutaman tyypin taas ohitseen ja sanoi heille, että alueella ei pääse muualle kuin polulle, mutta voittehan te siellä käydä jos haluatte. Siinä vaiheessa me päätettiin marssia ihan pokkana vartijan ohi ja lopulta se onnistui ilman mitään selittelyjä.

Observatorion toiselta sivulta lähtee tosiaan patikointipolku (= pieni tie) ja sitä pitkin pääsi näköalapaikalle, jossa kaupungin valot välkkyivät kuin aarrearkku täynnä kultarahoja. Ja me melkein missattiin koko juttu! Mutta harmitus kyllä häipyi katsellessa sitä näkymää. Kuvia seuraa sitten myöhemmin.

Päivä 2: Mulholland ja Malibu + mahdoton sunnuntai

Koska olimme haaveilleet uudesta länsirannikon road tripistä jo pitkän tovin, oli meillä hyvin tiedossa mitä kaikkea haluaisimme tehdä ja nähdä. Paitsi Los Angelesin osalta, sillä tiesimme vain, että kaupungissa olisi kiva viettää muutama päivä. Niinpä eilen, matkamme ensimmäisenä kokonaisena päivänä, meillä ei ollutkaan kovin selkeitä suunnitelmia. Koska olimme ajatelleet käyvämme Malibussa, päätimme ottaa sen agendalle heti alkuun. Edellisellä kerralla olimme ajaneet pätkän Mulholland Drivea iltapimeällä, joten saimme ajatuksen kokeilla samaa päivänvalossa. Siinäpä sitä olikin jo hyvin tekemistä puoleksi päiväksi.

Lähdimme siis Mulhollandille, jonne motelliltamme ei ole kovin pitkä matka. Pysädyimme samalla näköalapaikalla kuin viimeksikin ja pääsimme ihailemaan kaupunkia ylhäältä käsin (tämä oli muuten edellisen reissumme viimeisiä paikkoja missä kävimme, joten tässä oli hauska jatkumo). Ei voi olla parempaa tapaa aloittaa Losin lomaa kuin katsella koko kokonaisuutta auringonpaisteen ja hienoisen usvan läpi!

Ajelimme Mulhollandia eteenpäin Studio Cityn puolelle ja laskeuduimme alas Hollywoodin kukkuloilta. Tässä vaiheessa nälkä alkoi ilmoittelemaan itsestään edellisen illan hampurilaismätön jälkeen ja kurvasimme Ihopin pihaan tuhti aamupala mielessämme. Paikka oli kuitekin niin täynnä, että pöytäjono ei mahtunut edes sisätiloihin, joten päätimme luovuttaa heti alkuunsa. Sen sijaan ajoimme isommalle ostarille (olimme Northridgessä) ja tyydyimme food courtin antimiin sekä kartutimme samalla reissun vaatevarastoa, olimmehan lähteneet matkaan melkein tyhjin laukuin.

Matka Malibuun sisälsi ihania kukkulaisia maisemia, juuri niitä Kalifornian perusnäkymiä okranvärisiksi paahtuneine nyppylöineen ja kuivine puunrankoineen. Malibun pitkä ranta oli odotetusti täynnä, mutta mielemme teki kävelemään hiekkaan paljain varpain. Huomasimme kuitenkin pian, että kadunvarsipaikat oli viimeistä myöten täynnä. Sen sijaan rannan maksullisella parkkipaikalla näytti olevan tilaa, joten kurvasimme sinne.

Tai ei nyt ihan, sillä päädyimme autojonoon, joka jonotti paikkoja useampikaistaiseen autojonoon, joka eteni tuskallisen hitaasti parkkipaikan porttien läpi. Tihrustin aurinkolasieni läpi hinnan 12,5 dollaria ja sen myötä teimme ratkaisun, että emme mistään puolen tunnin rantakävelystä viitsisi maksaa moista summaa, kun tarkoituksena ei ollut jäädä rannalle pidemmäksi aikaa. Lisäksi autojono ei juurikaan edennyt, joten olisimme istuneet autossa vielä pitkään.

Lähdimme hieman harmistuneena ajamaan rantatietä pitkin takaisin Los Angelesin suuntaan. Poikkesimme heti seuraavassa kohdassa ylös rannan viereisille kukkuloille, sillä sieltä näytti kartan mukaan olevan käynti pienemmille rannoille ja mahdollisesti näköalapaikoille. Ja niin olikin, mutta myös siellä kaikki mahdolliset parkit oli ihan täynnä ja koska emme saaneet autoa mihinkään, oli pakko jatkaa taas matkaa.

Tässä vaiheessa Losin kurja puoli iski vasten kasvoja: et pääse mihinkään ilman omaa autoa, mutta kaikki paikat ovat sen myötä täynnä autoja, etkä saa omaasi mihinkään, joten et voi oikein tehdä muuta kuin ajaa autoa. Ja minä olisin halunnut haistella merta ja tuntea tuulen kasvoillani, en auton ilmastointia!

Ajelimme kuitenkin pitkin rantatietä ja huomasimme, että sen varsi oli aika lailla yhtä hiekkarantaa. Itse Malibukin näytti jatkuvan pitkän matkaa rannikon suuntaisesti. Yhtäkkiä huomasimme kohtuullisen matkan päässä rannasta vapaan kadunvarsipaikan ja kurvasimme heti siihen. Jee! Laskeuduimme jyrkkiä portaita alas pienelle rantakaistaleelle ja pääsimme sittenkin kokemaan pienen palan Malibua. Kiviä vasten iskevät aallto olivat melkoiset!

Paluumatkalla istuimme tuttuun tapaan ruuhkissa ja pääsimme takaisin motellille reilusti myöhemmin kuin olimme ajatelleet. Päiväunille ei jäänyt aikaa, ja vaikka edellisen yön vähiksi jääneet unet painoivat jo silmiä, päätimme lähteä iltakierrokselle: syömään Silverlaken alueelle ja ihailemaan auringonlaskua Griffithin observatoriolle.

Silverlakessa pysähdyimme ensimmäisen bongaamamme foodtruckin kylkeen, sillä se myi tacoja ja se sopi meille paremmin kuin hyvin. Ja hyviä tacoja saimmekin, vaikka niitä joutui jonon takia odottamaan melko pitkään. Innostuin lastaamaan erilaisia kastikkeita omaan annokseeni sen verran reippaasti, että myöhemmin sain hävetä silmät päästäni, melkein kirjaimellisesti, kun nenä ja kyyneleet valuen yritin viimeistellä illalliseni. Mutta voisin kyllä ruokailla tuolla vaikka joka ilta, nam! 5 dollarin hinta (3 tacoa ja juoma) ei myöskään huimannut päätä.

Pääsimme lähtemään Griffithille reilu puoli tuntia ennen auringonlaskua, mutta huomasimme pian sen olleen pieni virhe. Tai sitten virhe oli se, että oli sunnuntai. Joka tapauksessa autojono observatoriolle ulottui ”alas” asti, eli autossa olisi istuttu varmasti pimeän tuloon saakka, joten päätimme taas luovuttaa ja tulla uudelleen seuraavana päivänä.

Päivä 1: Hello LA!

Täällä ollaan vihdoinkin, Los Angelesissa, kämäisessä Hollywood Star Inn -motellissa, Sunset Boulevardin varrella! Kirjoittelen tätä yöllä, kuinkas mutenkaan, mutta koska en jaksa lähteä keskellä yötä hakemaan extrakoodia nettiä varten (enkä varsinkaan näpytellä mitään kännykällä), joudun julkaisemaan tämän myöhemmin.

Matkasimme tällä kertaa Dusseldorfin kautta ja neljän tunnin vaihtoaika meni siellä suhteellisen kivuttomasti aamupalaa syöden ja lokoisilla nahkanojatuoleilla hengaillen. Portilla ryykäsimme heti ensimmäisten joukossa koneeseen, sillä omissa boordareissamme ei ollut ryhmänumeroa. Odotimme jo saksalaista huuto-ohjeistusta siirtymään jonon hännille odottamaan, mutta mitä vielä, saimmekin kaivaa paluulentolippumme esille (ja samalla jumitimme koko jonon, kun ne ei tietenkään olleet ihan käsillä, kun eipä niitä ole koskaan mennessä portilla kysytty). Eikä tässä vielä kaikki, pääsimme molemmat ylimääräiseen turvatarkastukseen ennen koneeseen pääsyä.

Itse AirBerlinin lento meni ihan hyvin ja yllättävän kivuttomasti. Perillä koimme saman jutun kuin yleensäkin: ei ole mitään väliä, olemmeko koneesta lähdössä viimeisenä vai ensimmäisten joukossa, sillä jostain syystä päädymme aina maahantulotarkastuksessa koko koneellisen hännille. Tällä kertaa syynä etuaseman menettämiseen oli nopea vessareissu ja yksi harharetki väärään jonoon, sillä nykyllän ESTAlaisille ja aikaisemmin Amerikoissa vierailleille on ihan oma jono. Paitsi että minulla oli vaihtunut passi, joten en varsinaisesti ole siis vieraillut vielä Jenkeissä ja olen uusi vierailija. Eli takaisin ruotuun ja pidemmän jonon hännille.

Autovuokraamoille lähtevää shuttlebussia odotellessa ilakoimme jo siitä, että Hertzin bussin kyytiin näytti olevan paljon pienempi tunku kuin Alamon jatkuvalla syötöllä saapuviin busseihin. Vuorkaamon asiakaspalveluunkaan ei ollut kovin kauheaa jonoa, joten ajattelimme etukäteen varauksen tehneenä auton noutamisen olevan nopea juttu.

Mitä vielä, varmasti tunnin saimme viettää sielläkin. Kaikilla tuntui kestävän vuokrausprosessi kummallisen pitkään ja lopulta syykin selvisi, kun itse päädyimme tiskille: virkailijat yrittivät kerran jos toisenkin ja vielä kolmannen kiellon päälle upgreidata autoja melko kovaan hintaan. Meillä autoluokan korotus olisi maksanut 600 dollaria + lisävakuutukset 400e. Nämä siis maksamamme vuokrahinnan päälle!

Viereisellä tiskillä olevan suomalaispariskunnan ennakkoon maksamissa vakuutuksissa oli jotain häikkää ja ilmeisen iso lasku tuli heillekin. Me ei alettu vaihtamaan autotyyppiämme, sillä jos olisimme maksaneet esim. 150 dollaria lisää, niin auto olisi siltikin ollut lähes yhtä huono (kaksi vuotta sitten tällä summalla sai jo halutun korotuksen). Dollareita olisi pitänyt iskeä tiskiin vähintään 300, että oltaisiin saatu yhtään mieluisampi auto, mutta ei sitten viitsitty lähteä siihen (tässä vaiheessa virkailijan vänkääminen auton suhteen alkoi jo harmittaa). Ylimääräisistä vakuutuksistakin karsimme useimmat pois.

Lopulta saimme automme jostain hehtaariparkkipaikan kauimmaisesta nurkasta ja pääsimme lähtemään kohti motellia. Loppuilta sujuikin mukavemmissa merkeissä, sillä majoittumisen jälkeen ajelimme pitkin Sunset Boulevardia auringonlaskun aikaan ja ihailimme palmurivistöjä. Kävimme syömässä vanhassa tutussa In-N-Outissa ja voi vitsit, että oli hyvää! Parhaimman hampurilaisen mittelö shack burgerin ja double doublen välillä on kova! Pakko saada lisää vielä tämän reissun aikana.