IGTravelThursday / Aavasaksa

Heitimme viime viikonloppuna jo pieneksi perinteeksi muodostuneen Aavasaksan ruskaretken. Pakkasimme eväät syksyn keltaiseen reppuun ja hujautimme pari sataa kilometriä Oulusta pohjoiseen. Auto jätettiin tuttuun tapaan parkkiin ja itse hypättiin polulle.

WP_20130914_034

Lue loppuun

Patikointi Anthousan kylään (ja melkein linnaankin)

Pargan seutu on lievästi sanottuna mäkistä. Hyvä puoli siinä on se, että maisema on kauniin jylhää ja vaihtelevaa, huonoa taas erityisesti helteellä raskas siirtyminen paikasta toiseen. Ja sitten jotkut lähtee vielä patikoimaan lähiseudulle, tavoittelemaan jopa korkealla ylhäällä siintävää Anthousan linnoitusta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lue loppuun

Parga: päivät kaksi ja kolme

Varaslähtömme kesään piti sisältää lähinnä aurinkoa, hyvää lukeamista ja herkullista ruokaa. Eli lepoa, lepoa, lepoa. Toisin kävi jo päivänä numero kaksi, kun lähdimme uhmaamaan Pargan korkeuseroja ja kiipeämään Anthousan pikkukylään. Reittikarttaa ei ollut, mutta niin hyvät ohjeet, että takerruimme turhaan kohtaan käänny vasemmalle, kun todellisuudessa olisi pitänyt jatkaa suoraan. Myöskään kohta kulje laakson läpi, ei vastannut omaa mielikuvaamme ja kuulet vesiputouksen äänen osui omiin korviimme aikaisemmin kuin reitin kirjoittajalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA Lue loppuun

Patikointia Aavasaksanvaaralla

Aavasaksa on jo itsessään hauska paikannimi, mutta kun siihen yhdistetään vielä vaara, tulee sanasta jotain mikä kuulostaa jo runonlausunnalta. Toisaalta en ihmettelisi, vaikka paikka innostaisi runoilemaan luonnon karusta kauneudesta, sillä sitä vaaran päällä pääsee ihailemaan joka askeleella.

Aavasaksan syysreissu on meillä tuleva perinne. Kävimme siellä tänään toisen kerran ja olimme edelleenkin lumoutuneita maisemista. Vaikka monelle Oulu on jo Lappia ja itselleni Lappia on kaikki Oulusta pohjoiseen päin, en ole koskaan käynyt pohjoisessa Lapissa syysaikaan. Syytä ehkä olisi, sillä maisemat ovat varmasti henkeäsalpaavan kauniit ja ainutlaatuiset. Toistaiseksi minulle riittää kuitenkin Torniojokilaakson idylliset maisemat.

Oulu-Aavasaksa väli on n. 200km ja osan matkasta voi ajaa halutessaan Ruotsin puolella (perinteenämme on näköjään ajaa takaisin Ruotsin puolta). Vaaran päälle pääsee ajamaan autolla ja hieman ennen huippua on parkkipaikka, josta on portaat näköalatornille sekä josta alkaa muutama eripituinen kävelyreitti. Kävelemme itse pisimmän reitin, Kruununkierroksen, joka on kuitenkin fyysisesti hyvin helppo eikä matkanakaan pitkä. Matkan varrella kuljetaan metsäpolkua, kallioita, pitkospuita ja kapeaa soratietä.

Vaaran kierroksen aikana näkee monenlaista luontoa: tiheää kuusimetsää, soista pitkospuuympäristöä (termit hallussa!), jääkauden muodostamia huikeita kivikkoja, vaaleanpunertavaa kalliota, vaaran ympärillä aukeavaa aavaa ruskamaisemaa sekä monenlaiselle mutkalle kasvaneita puita. Välillä vaaran seinämät ovat jyrkkää pudotusta ja välillä loivaa metsikköä.

Reitin varrella on laavun ja taukopaikkojen lisäksi näköalapaikkoja sekä opastauluja, joissa kerrotaan paikan historiasta ja luonnosta. Aavasaksalta löytyvät myös majoituspalvelut vuokramökkien muodossa.

Patikointia Taorminasta Castelmolaan

Pysytään vielä hetki viime kesän Sisilian reissussa. Jos itse Taormina on mäkinen ja jaloille haasteellinen ja Etnan rinne tuskainen kiivettävä pyörivine pikkukivineen, ei patikointi Taorminasta Castelmolaan tuntunut ainakaan yhtään helpommalle. Onneksi reitti on helppokulkuinen portaineen, polkuineen ja pikkuteineen, mutta kuntoa se vaatii jonkin verran, kun jatkuvasti noustaan ylöspäin ja Castelmola näyttää olevan aina kaukana yläpuolella.

Patikointireitti on kuitenkin mielenkiintoinen ja siellä näkee kauniita maisemia ja taloja. Itse Castelmolan kylä sijaitsee 529m merenpinnan yläpuolella (Taormina 200m) ja kuitenkin hyvin lähellä rantaa, joten jos sieltä ei ole hyvät näköalat niin mistä sitten? Ylhäältä näkee kauas merelle sekä kaikki lähialueiden pikkukylät ja kaupungit. Kirkkaalla säällä uskoisin paikasta olevan myös hienot näkymät lumihuippuiselle Etnalle, koska se näkyy jopa yli 300m alempana olevasta Taorminasta.

Matkan varrella ei ole varsinaisia levähdyspaikkoja, joten oma vesipullo kannattaa ottaa mukaan ja sopivan paikan tullen vähän lepuuttaa jalkoja (jatkuva etukenossa tarpominen alkaa kyllä tuntua jaloissa ja itsestä tuntui jo alkureitistä, että mitähän tästä tulee…). Mikäli menomatka tuntuu väsyttäneen voimat kokonaan, pääsee takaisin Taorminaan myös bussilla (ja siis pääsee sinne Castelmolaan päinkin bussilla, jos patikointi ei varsinaisesti naposta).

Itse Castelmolan kylä on viehättävä pikkuisine kauppoineen ja ravintoloineen. Kapeilla kujilla tulee todella keskiaikainen fiilis, vaikka onhan noita pikkukujia kaikki vanhat kaupungit pullollaan. Korkeimmalta kohdalta löytyy vanhan linnakkeen rauniot, joille pääsee ihan ilmaiseksi katselemaan maisemia ja ottamaan valokuvia.

Meille oli suositeltu Castelmolan ravintolatarjonnasta Bar Turrisia, jonne etsimme tiemme ja löysimmekin. Tästä kokemuksesta lisää myöhemmin!

Ps. Kuka muistaa vielä ötökkäkammoni? Muistuipa mieleeni tältäkin patikkareissulta eräskin viikunapuu, josta nappasin käteeni viikunan (joka oli vielä raaka) ja jota aloin kesken kipuamisen kuorimaan käsillä. Tuijotin sisustaa pienen hetken, ennen kuin äkkäsin hedelmälihassa pienen toukan. Voi sitä rääkäisyä, minkä säikähtäneenä päästin, se kimposti varmasti Compostelan linnanmuureilta Taorminaan ja sieltä alas Naxokseen asti. Itse viikuna lensi takaisin puuhun…

Etnan rinnettä kiipeämässä

Osallistuimme Sisilian lomallamme järjestetylle Etnan retkelle ja matkasimme bussilla yhdelle Etnan kraatereista. Tulivuoren rinnettä kulkevan serpentiinitien varrella huomasin hyvin kasvien muuttuvan ylemmäksi noustessa ja lopulta jäävän kokonaan pois, pieniä ruohoplänttejä lukuunottamatta. Näimmepä jopa muutamia kohtia, missä laava oli valunut metsän yli ja jäänyt jähmettyneenä makaamaan tummana möykkynä.

Perillä meillä oli valittavana kaksi eri kraateria, joiden huipulle kiivetä. Matalampi oli helppo tapaus ja sen myötä lähdimmekin kiipeämään kovin viattoman näköisen korkeamman kraaterin seinämää. Kiipeämisen helpottamiseksi seinämään oli muotoiltu tie, mutta koska koko kraateri oli pinnaltaan irtonaista pikkukiveä, oli kiipeäminen melko haasteellista. Ainakin sandaaleissa, joissa minä pöljä olin lähtenyt liikkeelle (ei minulla ollut kyllä mitään parempia kenkiä edes mukana reissussa).

Kiipeäminen tuntui loputtomalta suolta, kun jokaista askelta kohti ylöspäin valui ainakin puolikkaan verran alas (no ei sentään kahta askelta…). Välillä piti yrittää levätä jonkun isomman kivenmurikan päällä seisten, ettei vaan lähtenyt valumaan alaspäin. Kiipeämistä olisi kyllä helpottanut huomattavasti oikeanlaiset kengät, sillä avokärkisillä sandaaleilla ei voinut kovin tarmokkaasi upottaa jalkojaan soraseinämään ja lisäksi jalan ja kengän väliin pääsi menemään kiloittain pikkukiviä.

Ylhäällä näkymät olivat kuitenkin hienot. Varsinaisesti maisemaa ei nähnyt, sillä vuoren rinnettä pitkin hiipivä usva tuli kuin esirippu näyttämön eteen. Muuten tunnelma oli kuin kuun pinnalla, luulisin.

Patikointia Sirikarin solassa

En tiedä miksi minulle tuli näin kevätauringon paistaessa niin Kreeta-fiilis, että taidan tehdä kaksikin perättäistä postausta kyseisestä paikasta. Olin itse siellä lomalla muutama vuosi sitten touko-kesäkuun vaihteessa, majapaikkana Hanian läheinen Platanias.

Minulla oli hieman ennakkoluuloja koko Kreetasta, Haniasta ja vieläpä Plataniaksesta, kun en keksinyt juuri tyypillisempää turistipaikkaa, jos ei Rodosta lasketa (en ole koskaan käynyt Rodoksella). Paikka valikoitui kuitenkin sillä, etten ollut koskaan käynyt Kreikan saarilla, lento lähti kätevästi Oulusta ja pääsimme matkaan edullisesti, kun oli toukokuu.

Ja täytyy myöntää, että ennakkoluulot osoittautuivat ihan vääriksi. Asiaan vaikutti varmasti myös se, että oli tosiaan alkukesä, touko-kesäkuun vaihde, eikä alueella ollutkaan hirveitä turistimassoja. Palaan Kreetaan liittyviin juttuihin vielä myöhemminkin, mutta tässä yksi asia, mikä teki lomastani ihanan ja rentouttavan, nimittäin pieni patikointiretki Sirikarin solassa.

Lähdimme järjestetylle patikointiretkelle Sirikarin solaan, jossa oli tarkoitus kävellä helpohko, noin 5km pituinen maisemareitti. En ole harrastanut patikointia juuri koskaan aikaisemmin, mutta kyseiseen reittiin riittää todellakin ihan peruskunto ja tavalliset lenkkarit, jotka olimme sitä varten ottaneet mukaan.

Reitti alkoi Sirikarin kylän liepeiltä, ihanan maisemakirkon vierestä, jonka hautausmaa oli todella hienolla näköalapaikalla. Aluksi siis lähdetään laskeutumaan solan pohjalle ja se oli patikoinnin haastavin osuus polun liukkauden vuoksi, mutta peruskuntoiselle ihan helppo kulkea.

Solan pohjalla kuljetaan polkua/pientä tietä pitkin. Loppumatkasta lähdetään nousemaan hieman ylöspäin, välillä melko jyrkästikin, mutta tietä, jopa asfaltoitua tietä pitkin ja saavutaan lopulta Polirinian kylään.

Patikkaretki oli hieno, koska se ei ollut fyysisesti liian vaativa, mutta alkukesäiset maisemat olivat hienot ja loppumatkasta nähdyt pittoreskit kreetalaiset vuoristotalot kruunasivat retken. Tai sitten ihana lounas varjoisalla terassilla Polirinian kylässä. Joka tapauksessa omasta lomastaan voi rakentaa itselle mieluisen, sen sijaan, että ajattelee koko ajan olevansa turistirysässä jossa ei ole varmasti mitään ”oikeaa” nähtävää.