Babymoon Roomassa, viimeinen reissu kahdestaan?

Olemme tehneet viimeisen neljän kuukauden sisällä kolme lyhyttä kaupunkilomaa. Näistä Amsterdam oli varattuna jo aikaisemmin keväällä, mutta Lontoo ja Rooma tulivat kuvioihin vasta sen jälkeen, kun saimme tietää odottavamme uutta perheenjäsentä saapuvaksi uuden vuoden rakettien paukkuessa. Taitaa tulla hieman erilainen vuodenvaihde kuin viimeksi, jolloin olimme Phu Quocin saarella Vietnamissa. Mutta varmasti jännittävin ikinä.

Koska minulla ei ollut mitään kokemusta matkustamisesta raskaana (tai ylipäätään raskaana olosta), en yhtään tiennyt mitä odottaa. Muutama viikko meni asiaa sulatellessa kaikessa rauhassa sekä pahaa oloa, väsymystä ja muuta kamalaa odotellessa (turhaan). Sen jälkeen aloimme jo tekemään pieniä suunnitelmia siitä, mitä haluaisimme vielä tehdä kahdestaan, mikäli kaikki ylipäätään menisi hyvin loppuun asti.

Lontoo oli periaatteessa minun valintani, sillä Antti oli puhunut jo kaksi vuotta siitä, kuinka haluaisi viedä minut sinne. Varasimme reissun ainoaan mahdolliseen saumaan ennen varsinaisia kesälomia, mikä merkitsi ensimmäisen ja toisen raskauskolmanneksen vaihdetta. Vaikka olenkin voinut suhteellisen hyvin, oli Lontoo kaikista matkoistamme raskain, sillä olin juuri päässyt huvittavaan itkuvaiheeseen, jossa moni pieni asia pääsi harmittamaan ihan mahdottomasti. Kuten se, että metroasema oli suljettu tulipalon aiheuttamien ongelmien vuoksi, vaikka juuri minä olisin halunnut matkustaa, juuri siltä asemalta, juuri sillä hetkellä. Kyllä hieman hävetti itkeä katkerasti paikallisten ja turistien edessä kesäkuumalla nottinghilliläisellä kadulla. Kuumuus oli muutenkin viedä järjen, kun nukkuminen oli äärimmäisen hankalaa ja väsymys normaalia pahempaa.

Amsterdam oli vuorossa muutamaa viikkoa myöhemmin ja siihen mennessä olin jo huomattavasti rauhallisempi. Toisaalta matkaa varjosti hieman verikoe, jonka tuloksia odottelimme saapuvaksi päivänä minä hyvänsä, ja kyseessä oli kuitenkin merkittävä asia vauvan terveydestä. Sain puhelun toisena matkapäivänä, juuri täsmälleen samaan aikaan kun Antin pomo soitti hänelle työasioissa, joten pakenin hostellimme käytävään jotta kuulisin jotain. Kun kuulin hoitajan kysyvän olenko sellaisessa paikassa että voin puhua, olin aika lamauttavan kauhun vallassa, sillä kai hyvät uutiset voi kertoa missä tilanteessa tahansa. Katselin hostellin graffitein koristeltuja seiniä ja sain kuulla siihenastisen elämäni kauneimmat sanat: terve tyttö.

Meille oli aika selvää, että jos vointini on hyvä, käymme vielä yhden reissun kahdestaan toisen raskauskolmanneksen loppupuolella eli käytännössä syyskuussa. New York oli ehdottomasti ykkösvalintamme, mutta Lontoon-loman aiheuttaman väsymyksen takia aloimme harkita helpompia vaihtoehtoja. Lisäksi kokonaisen viikon mittaisen loman saaminen syyskuun kiireiden keskellä oli melkeinpä mahdotonta. Siispä päätimme jättää rakkaan New Yorkin odottamaan tulevia vuosia ja pohdimme eri vaihtoehtoja Euroopasta. Rooma nousi vaihtoehdoksi melkein heti, sillä tuttu paikka tuntui helpoimmalta vaihtoehdolta (ja Antti oli juuri käynyt Berliinissä, mikä olisi varmasti muutoin ollut se ykkönen).

Paluu Italiaan kolmen vuoden tauon jälkeen tuntui ihanalta. Italia on kuitenkin maa, jossa olemme matkustaneet Jenkkien jälkeen eniten. Nyt vasta tajusimme, että tämä oli jo neljäs yhteinen reissumme. Enkä ihmettele, sillä Italia ei petä koskaan.

Eikä se tehnyt sitä nytkään. Rooma oli Rooma, täynnä turisteja ja kauniita, oranssinhehkuisia rakennuksia, jotka pääsevät kaikkiin oikeuksiinsa ilta-auringossa. Kävelimme Piazza della Repubblicalle heti ensimmäisenä iltana, ihan kuten viimeksikin. Vaikka olimme matkustaneet koko päivän Oulusta asti, näkyi ensimmäisen lomapäivän fiilis kasvoilta enemmän kuin väsymys. Söimme pastaa ja pannacottaa tutun ravintolan terassilla ratikan kolistellessa aika ajoin ihan pöytien vierestä.

Seuraavana päivänä oli ihan täydellinen sää, lämmin ja aurinkoinen, mutta ei enää paahtavan kuuma. Maleksimme Trasteveressä, söimme gelatoa ja kävelimme Ponte Sistoa pitkin takaisin joen toiselle puolelle. Istuimme katukahviloissa ja kurkkasimme matkan varrella Pantheonin aukion ja Fontana di Trevin. Illalla kipusimme Espanjalaisille portaille ja söimme roomalaista, ohutpohjaista pizzaa juuri sellaisessa pienessä, sivukujan ravintolassa, jossa oli ihan täydellinen tunnelma ja vain kourallinen muita ihmisiä.

Toinen kokonainen päivä, sunnuntai, alkoi kaatosateella, kuten ennusteissa oli luvattu. Onneksi meillä oli ihana hotelli (Lilium), jonka aamupalahuone oli suloisen pieni, kahvi hyvää ja ikkunapöydän kaupunkimaisemat upeat. Huoneemme oli suloisen liila, forget-me-not, ja sen parvekkeella kasvoi kauniita kukkia. Olimme valinneet hotellin sen perusteella, että viihtyisimme myös sisällä, mikäli vointi (tai tässä tapauksessa sää) estäisi normaalin lomarytmimme.

Lyhyt lomamme oli päättyä Helsingin-lennolta myöhästymiseen, sillä vastoin tapojani en ollut tarkistanut koneen lähtöaikaa vaan luotin omaan muistiini. No se petti meidät melkein tunnilla, mutta onneksemme lentokenttäjuna ei pysähdellyt kertaakaan, se tuli juuri oikeaan terminaaliin ja jonoja ei ollut nimeksikään. Paluulentoa siivitti lähes jatkuva turbulenssi ja pieni selkäsärky, mikä vain vahvisti omaa valintaa siitä, etteivät pitkät lennot olisi tulleet kysymykseen tässä tilanteessa.

Nyt sitten vain odotamme, ja nautimme näistä muutamasta kuukaudesta kahdestaan. On outoa ajatella, että seuraavaa matkavarausta tehdessämme suunnittelemme koko kuvion lapsiperheen näkökulmasta. Tosin meillä on jo nyt lukuisia haaveita seuraavalle vuodelle, joista toivottavasti pääsemme toteuttamaan edes jotain. Nähtäväksi jää, onko uusi tulokas yhtä luonteva reissaaja kuin vanhempansa.