Vietnamin kolme hotellia: boutique, resort ja siirtomaa-ajan charmia

Hotellien buukkaaminen sesonkiaikaan saattaa olla hermoja raastavaa puuhaa, mitä se oli osittain nytkin, mutta onneksi olin ajoissa liikkeellä. Katselin hotelleja joululomalle jo kesällä ja tein varaukset elo-syyskuussa. Siihen aikaan oli vielä valinnanvaraa ja mielestäni sain kaiken kohtuullisella hinnalla. Ainakin kaikki majoituksemme olivat hintansa väärtejä, vaikka tietenkin hinnat olivat vuodenaikaan nähden korkeimmillaan.

Aloitimme Saigonin valloituksemme Ben Thanhin alueelta, sillä huomasin siellä olevan ihastuttavan, pienen boutique-hotellin nimeltä Ben Thanh Boutique Hotel (nimestä huolimatta taksikuskimme löysi hotellin muutaman karttavilkaisun jälkeen). Kaiken lisäksi huoneiden kuvia tutkittuani halusin ehdottomasi sviitin, joka oli toki kallein mahdollinen vaihtoehto, mutta tässä tapauksessa vain reilu 70 euroa per yö. Niin, hotelli ei tosiaan ollut mikään tasokas, vaan valitsin tämän lähinnä persoonallisen tyylin perusteella. Lisäksi sijainti oli lähellä kaikkea, mutta pienellä sivukadulla, paikalliselämän keskellä. Hotellin aamupala oli todella suppea, mutta jokainen sai valita yhden pienen annoksen listalta ja sen lisäksi tarjolla oli mm. hedelmiä. Banh mi ja sticky rice maistuivat kyllä.

Huone oli juuri sellainen kuin kuvissakin, ja olisin voinut asua siellä vaikka koko loman. Hotellin huoneiden koko ja varustus vaihteli merkittävästi, ja meidän huone oli luonnollisestikin sviittinä isoimmasta päästä, mutta siellä ei ollut parveketta, minkä tiesimme jo etukäteen. En sinällään kaivannut kaupunkihotelliin parveketta, mutta oli ihan hauska sattuma, että jouduimme kuitenkin nukkumaan ensimmäisen yön yläkerroksen tavallisessa, kuitenkin pienen kattoterassin omaavassa huoneessa. Jouduimme asumaan väliaikaisesti kahdessa huoneessa, kun saimme illalla kymmenen aikaan jumitettua kylppärin ovemme takalukkoon, eikä sitä saatu millään välineellä auki. Lukkoseppä järjestyi heti aamulle, mutta oli mukavampi nukkua yö vessallisessa huoneessa ja päästä pesemään hampaat. Eikö ole ihana huone? Rakastuin erityisesti noihin kaakeleihin ja puukoristeisiin.

Saigonin jälkeen siirryimme Phu Quocin saarelle viettämään uutta vuotta. Halusimme majoittua rannalla, mielellään mahdollisimman hyvätasoisessa, mutta ei kovin isossa resortissa. Toiveita vastaavan majoituksen löytäminen oli hieman haastavaa, sillä tietenkin korkeimman sesongin aikaan hinnat olivat sen mukaiset, eikä meidän budjetilla voinut katsella juuri kolmen tähden tasoa enempää. Lähes kaikki hotellit sijaitsivat nimensäkin mukaisesti pitkällä Long Beachilla ja lopulta me päädyimme Tropicana Resortiin, josta oli noin kahden kilometrin kävelymatka saaren ainoaan kaupunkiin Duong Dongiin.

Vaikka olin aluksi epävarma valintani suhteen, odotti meitä paikan päällä mukavan rauhallinen hotelli ja huone, jossa oli parhain mahdollinen merinäköala. Kyllä kelpasi katsella Phu Quocin auringonlaskuja parvekkeelta, palmun latvojen yläpuolelta. Lisäksi hotelli sijaitsi ihan rannassa ja Long Beach oli kyseisellä kohdalla pehmeähiekkainen ja siisti. Aamupala ei ollut mitenkään erityinen, mutta plussaa aina siitä, että voi syödä puolittain ulkona.

Viimeisenä Saigonin yönä paluumatkalla halusimme majoittua johonkin siirtomaa-ajan tyyliä henkivään hotelliin. Valitsin tarjouksien perusteella Majesticin, joka sijaitsee ihan jokirannassa, pääbulevardin päässä. Hotelli on luokitukseltaan viisi tähteä, mutta neljä olisi ehkä osuvampi kuvaamaan hotellin tasoa. Oma huoneemme oli halvinta hintaluokkaa kaupunkinäkymällä, joten osasimme odottaa jotain muuta kuin luksusta. Se, että huone oli vanha ja kulunut, ei haitannut meitä yhtään. Saimme juuri sitä mitä olimme lähteneet hakemaankin: vanhaa charmia huokuvan huoneen, kiiltävän hotelliaulan ja aamiaisen hotellin kattoterassilla jokinäkymää katsellen. Aamupalalla parasta olivat kahden viikon Aasia-aamupalojen jälkeen mantelicroissantit, joten harmi kyllä kevätrullia paistavan kokin tarjoilut jäivät kokeilematta.

Kävimme myös auringonlaskun aikaan juomassa kuoharilasilliset samaisella kattoterassilla, vaikka paikka ei mikään kaupungin suosituin olekaan. Hintatasoltaan juomat olivat ihan eri luokkaa kuin Chill Skybarissa, eikä näkymää voinut verratakaan edelliseen. Siinä mielessä hinta-laatusuhde ei ollut mikään paras ja vastarannalla paistavat lukuisat Heineken-mainokset lähinnä huvittivat. Saimme juoda lasillisemme hiljaisuudessa, sillä paikalla oli vain muutama pariskunta meidän lisäksi. Myöhemmin huomasin, että Majesticilla on ilmeisesti toinenkin kattobaari, jossa maisema avautuu joen lisäksi myös kaupunkiin päin. Se jäi nyt kyllä testaamatta, koska saatoimme vahingossa mennä väärään paikkaan, hups! Pitää olla jatkossa vähän huolellisempi.

Viimeinen kuva on näkymä hotellihuoneen ikkunasta, ei paha! Tosin ikkuna oli pakko avata, että tätä maisemaa saattoi ihailla.