Pomppuista kyytiä Dommareiden maaseudulla

Punta Canan rantalomaosuudellamme ei sentään löhötty kokonaista kolme päivää, vaikka se pyhimpänä aikomuksena olikin. Syy oli niinkin ärsyttävä kuin retkimyyjä. Resorttimme teki tietenkin yhteistyötä paikallisen retkijärjestäjän kanssa ja muutamalla tyypillä oli lupa kaupustella retkiä omassa myyntipisteessään ja rannalla. En aluksi innostunut mistään retkistä, koska meillä oli aikaa niin vähän ja lisäksi en todellakaan tahtonut minnekään bilelaivalle ryyppäämään muiden turistien kanssa. Mutta sitten kiinnostuimme buggy-ajelusta ja buukkasimme viimeiselle päivälle muutaman tunnin retken.

Mielikuvani ajelusta oli seuraava: istun tukka hulmuten buggyn pehmeällä takaritsillä (kuten Brasiliassa), kuvankaunis ranta vilisee ohitsemme, Antti ajaa ja minä kuvaan henkeäsalpaavan hienoja kuvia. Välillä voidaan pysähtyä ihailemaan maisemia.

Totuus: Tietenkin päässä pitää olla kypärä. Eikä buggy vastaa mielikuvaani aikaisemmasta kokemuksestani, eikä siellä istuta missään pehmeällä eikä korkealla vaan matalalla ja kovalla penkillä. Retkellä ajetaan kyllä kauniille rannalle, mutta pilvinen sää tekee kokemuksesta jopa hieman synkän. Huomaan jo alkumatkasta, että auto pomppii niin julmetusti, että päänsärky on taattu. Ja koska yöllä on satanut, niin rapa roiskuu kuin mutapainissa ja järkkärini linssi on pian pääosallistuja. Vaatteet on niin ravassa, että ainoiden shortsien kohtalo järkyttää. Olisivat kertoneet etukäteen, niin olisin yleisen häpeän uhallakin istunut autossa bikinit päällä! Alan mököttää, typerä retki!

Mutta kieltämättä buggy-ajelu on kätevä tapa tutustua paikalliseen maaseutuun. Olkoonkin, että koko ajan pitää ajaa ryhmän mukana, pysähtyä ei voi silloin kun itse haluaisi ja silloin kun pysähdytään, on ohjelmassa jotain pikaista ja jotain missä turistit mielellään käyttävät lisää rahaa. Mutta kukaan ei kiellä yhteisten esittelyjen sijaan nuohoamasta alueen laitamia, kuvaamasta banaanipuita tai vilkuilemasta paikalliseen maalaiskouluun. Tai rapsuttelemasta lukuisia koiria.

Retki huipentuu cenoteen eli tippukiviluolassa olevassa lähteessä uimiseen. Portaita astellaan jonossa alas, vaatteet tulisi riisua jo matkalla ja veteen mennessä ei saa viivytellä (vaan pitää mielellään hypätä). Oma uinti-into hyytyy viimeistään puolivälissä ja kiipeämme takaisin ylös. Alan odottamaan jo paluumatkaa, sillä matkan varrella oli hauskan näköisiä pieniä maalaistaloja, joissa kanat, kissat ja koirat juoksee vapaana ja lapset pomppivat ja vilkuttavat tien varrella. Harmi, että kuvaaminen on täysin mahdotona, mutta keskitynpähän kerrankin fiilikseen ilman linssiä siinä välissä.