Mayojen kalenteri päättyy lähipäivinä ja uutisissa kimpoilee arvauksia maailmanlopusta. Maailmanloppu ei ollut kyllä se asia, joka nostatti itsellä ihokarvat pystyyn seitsemän vuotta sitten Maya-raunioilla vieraillessa. Sen sijaan uhrikaivo oli jotenkin kammottava. Sellainen löytyy ainakin Chichen Itzasta, Meksikosta Yucatanin niemimaalta.
Verrattuna toiseen minulle tuttuun Maya-raunioon, Cobaan, Chichen Itza oli kovin hyväkuntoinen ja siistitty. Ja koska se on varmasti Meksikon tärkein turistinähtävyys, oli siellä iso ravintola ja muut mahdolliset palvelut. Olo oli kuin ulkoilmamuseossa, ei kuin tutkimusmatkailijalla (vrt. Coba, josta lisää myöhemmin).
Silti en voinut olla ihmettelemättä, miten pääpyramidin (El Castillo) huipulle kiipeäminen on niin epävarmalla pohjalla. Toki yhdet (tai kahdet, nyt en muista) portaista oli kunnostettu ja kiipeäminen siinä mielessä helppoa, mutta kun laitetaan satoja turisteja kiipeämään kolmenkymmenen asteen helteessä ilman kaiteita tai muuta tukea, on lähes ihme, ettei siellä pökrätä kesken matkan lähes joka päivä.
Ylöspäin kiipeäminen on periaatteessa helppoa, jos ei katso kertaakaan alaspäin. Ylhäällä odottaa hienot maisemat raunioiden yli ja tuuli henkäisee kivasti. Sitten pitäisi päästä jollain tavalla alas. Tekniikoita oli muistaakseni kolme: 1) kävelet alas yhtä tyynesti kun kävelisit kerrostalon rappua, 2) kävelet melko tyylikkäästi, mutta vähän väliä pitää pysähdellä panikoitumaan siitä kuinka pitkä matka alas on ja kuinka hitaasti oma matkasi etenee, tai 3) laskeudut persiillesi ja istut jokaisen rappusen päällä minuutin kunnes uskallat laskeutua seuraavalle.
Onneksi minun ei tarvinnut turvautu kolmoseen, vaikka ihmettelen suuresti esimerkiksi sitä miestä, joka toteutti tyyliä 1, samalla kuin hänen olkapäillään matkusti pieni lapsi! Siis siinä oli katastrofin ainekset kasassa jos missä. Annoin heidän mennä edelleni, sillä en halunnut jäädä jalkoihin. Pyöriminen alas Maya-pyramidin huipulta ei oikein vastaa mielikuvaani rennosta rantalomasta Meksikossa.
Auringon alla 