Päivä 9: Neljän osavaltion turistirysä ja ihana Albuquerque

Heräsin aamulla taas poikkeuksellisen aikaisin, sillä edellisen yön superunet taisivat verottaa osittain seuraavaa. Aloin haaveilemaan aamupalasta jo viiden aikaan, sillä olin nähnyt Travelodgen aulassa vohveliraudan. Pettymykseksemme sitä ei kuitenkaan näkynyt missään, kun menimme aamupalalle. Olen kuitenkin ihan varma, että se oli siellä edellisenä päivänä, sillä minulla on silmää tällaisille asioille. Pettymysta lieventämässä (ja konkreettisesti vohveliraudan paikalla) oli onneksi pullia ja minimuffinseja. Muuta hyvää toisessa motelliaamupalassamme ei sitten ollutkaan. (Näin muuten juuri vohveliraudan Super 8 -motellimme aulassa täällä Albuquerquessa, tarkistin sen heti sisään tultua, heh.)

Aamupalan jälkeen teimme pikaisia päätöksiä Mesa Verden suhteen. Käytännössä olin varannut majoituksemme Corteziin ihan sattumalta, tai lähinnä kilometrien suhteen sopivasta paikasta. Vasta myöhemmin huomasin Mesa Verden kansallispuiston viereisen sijainnin ja vielä sitäkin myöhemmin, eli vasta saavuttuamme Corteziin, huomasimme sen olevan aika kiva paikka itsessäänkin. Mesa Verde, vaikkakin vain pikaisesti käväistynä, olisi kuitenkin lisännyt päivän ajomatkaamme ainakin kahdella tunnilla, ja kun ajamista oli muutenkin tiedossa jo viisi tuntia, niin päätimme haikein mielin jättää sen väliin.

Sen sijaan lähdimme lyhyelle aamukävelylle Cortezin pääkadulla, sillä sen varrella on monia vintage-kyltein varusteltuja motelleja, ruokapaikkoja ja kauppoja sekä elokuvateatteri. Myös kauempana on varsin mielenkiintoisia ja hauskasti rapistunutta tunnelmaa henkiviä paikkoja ja kylttejä. Sen jälkeen tankkasimme auton ja poikkesimme paikalliseen City Marketiin ostamaan vettä ja lisää aurinkovoidetta. Marketissa huomasi hauskasti amerikkalaisten palvelualttiuden, sillä heti kun saavuimme kassoille, ohjasi yksi henkilö meidät ”itsepalvelukassalle”, jossa toinen henkilö järjesteli ostoksemme, maksumme ja muovikassimme ja muutama sekunti myöhemmin seisoimme paikallisen City Marketin kanta-asiakaskortti kädessämme!

Jätettyämme Cortezin taaksemme suuntasimme Four Corners Monumentille, jossa kulkee neljän osavaltion raja: Coloradon, Utahin, Arizonan ja New Mexicon. Paikka oli meille tuttu Breaking Badista, mistä saimme idean käydä monumentillä, mikäli se osuisi reitillemme. Ja osuihan se, kun teki pienen mutkan!

Itse monumentille saavuttaessa koimme taas pienoisen yllätyksen siitä, kuinka paljon kaikissa paikoissa voikaan olla muita turisteja. Parkkipaikka oli aamupäivästä jo yli puolillaan ja itse monumentin keskiosaan, osavaltioiden risteyskohtaan, piti jonottaa vuoroaan. Olimme luulleet, että ketään muuta ei moiset paikat kiinnosta, mutta mitä vielä. Eikä siellä oikeasti ole yhtään mitään muuta nähtävää, pelkkiä koru- ym. intiaanituotteiden myyjiä ja taco-koppi. Mutta olihan se hauska ottaa (nopeasti) muutama kuva, jossa seisotaan eri osavaltioiden puolella.

Matka Albuquerqueen oli puuduttava. Erämaanäkymät viehättävät kyllä edelleen, mutta jotenkin niitä on viime päivinä nähnyt niin paljon, että kaikkea ei jaksa ihmetellä jatkuvasti (ja tietenkin tämä oli paljon vaatimattomampi reitti kuin vaikka eilisen päivän).

Meillä ei ollut Albuquerquesta juuri mitään odotuksia, sillä emme tienneet ennakkoon kaupungista oikein mitään emmekä ole ottaneet mitään selville. Kaiken ”tietomme” saimme kevään aikana, kun katsoimme Breaking Badin kaikki tuotantokaudet, sillä sarja vei mukanaan täysin. Siksipä päätimme ohjelmoida navigaattoriin muutaman sarjaan liittyvän kuvauspaikan sekä yhden ravintolan, ja näin saimme sopivan kaupunkikierroksen autoiltavaksi.

Kävimme sarjassa esiintyneellä autopesulalla, joka sijaitsi kaupungin laitamilla ns. perusjenkkilän keskellä. Emme suinkaan olleet ainoita pesulan liepeillä kameran kanssa pyöriviä ja naureskelimmekin keskenämme, että täällä sitä ollaan. Pesulalta ajoimme syömään Frontier-ravinolaan, joka on taasen muistini mukaan ollut esillä ainakin Man vs. Foodissa. Ravintola sijaitsee vastapäätä New Mexicon yliopistoa ja on varsin kiva ruokapaikka ja tykästyin kovasti green chile -kastikkeella höystettyyn fiestaburgeriini. Antin burrito vaikutti ensiksi melkoiselta syömähaasteelta, mutta selvisimme siitä kunnialla. Plussaa ehdottomasti siitä, että paikka on opiskelijahintainen ja melko kitsi!

Ravintolaan saapumisemme oli taas jotain sarjassamme tyylikästä. Ravintolan edessä oli melko näyttävä kolari ja kun saavuimme sisään, kysyi eräs poika, että ottaisimmeko hänestä kuvan kolariautojen edessä. Sanoimme, että no emme, mutta poika jäi jankkaamaan, kunnes sanoimme, että menemme nyt tilaamaan. Jostain tuntemattomasta syystä silmäni alkavat välillä vuotamaan ihan yhtäkkiä, ensin toinen, sitten toinen, ja sitten vielä nenäkin. Ihan kuin joku allerginen reaktio, joka tulisi siitä, että kävelee väärään kohtaan seisomaan. Noh, sain juuri ennen tilausvuoroamme tällaisen kohtauksen ja lopulta näytti siltä, että väänsin itkua siinä tiskillä. En nähnyt edes ruokalistaa saati tilauksen vastaanottajaa, mutta sain silmien raosta nähtyä fiestaburgerin ja kähisin sen Antille ja pakenin paikalta paperia etsien. Onneksi satuin tekemään juuri oikean valinnan ruuan suhteen!

Syömisen jälkeen kiertelimme vielä vähän lähialueella. Se oli todella mielenkiintoinen paikka ja opiskelijoiden läheisyys näkyi monissa kortteleissa: värikkäitä ravintoloita ja hieman rähjäisempiä asumuksia. Olen muutenkin aivan rakastunut Albuquerqueen katukuvaan, jossa eriväriset rakennukset piristävät ruskean eri sävyjä. Täällä on paljon seinämaalauksia ja monet taloista ovat hauskasti pyöristettyjä ulkomuodoltaan, juuri sellaisia, kuin olen nähnyt Santa Fessä olevan.

Lopuksi teimme vielä pienen auringonlaskunkierroksen keskustassa (joka oli pieni), eräällä hodarikioskilla ja lopuksi vielä Rio Granden upeissa maisemissa näköalapaikalla. Kyllä on harmi, että meidän täytyy jo huomenna jatkaa matkaa!