Edellisellä kerralla Death Valleyssa vallitsi 52 asteen kuumuus. Se kärvensi ihoa yhdessä tuulen kanssa, ja olo oli kuin tehokkaassa kokovartaloföönissä. Kävimme Zabriskie Pointilla ja Dante’s View:n näköalapaikalla sekä pienellä pysähdyksellä Furnace Creekissä, jonka kylmät juomat viilensivät edes hetkeksi.
Samaan aikaan Kuolemanlaakso oli todella kaunis, unenomainen. Halusin ehdottomasti käydä siellä uudestaan, jos tilaisuus tulisi eteen. Ja nyt se tuli, sillä kurvasimme Las Vegasista kohti San Franciscoa ja mikä olisikaan parempi idea kuin mennä maisemareittiä Death Valleyn ja Yosemiten läpi.
Tällä kertaa säätiedotus oli yllättävä: vain 13 astetta aamupäivästä klo 10 aikaan. Ajelimme aamuviileällä kohti Furnace Creekiä ja olimme varustautuneet sen mukaisesti: kevyttoppatakit turvana aavikon hyytävää aamua vastaan. Meillä oli määränpäänä Badwater Basin, ja koska tiesimme päivän ajomatkan olevan pitkä, emme pysähdelleet matkan varrella oleville nähtävyyksille.
Perillä hyppäsimme autosta ulos ja huomasimme sääennusteen olleen totaalisen väärässä: 30 oli varmasti mennyt rikki jo siihen mennessä. Aloimme siis aukomaan matkalaukkuja, vaihtamaan vaatteita ja läträämään aurinkovoiteella. Mietimme hetken varustustamme: olimme ajatelleet ottaa käyttöön manducan, mutta koska tie suolakentille näytti kovin tasaiselle ja emme olleet osanneet ennakoida vallitsevaa lämpötilaa, oli parempi ottaa käyttöön rattaat. Alkumatka menikin niillä varsin mukavasti, sillä suola oli talloutunut kovaksi ja tasaiseksi alustaksi leveälle kulkuväylälle.
Lähdimme matkaan, joka näytti lyhyelle pyrähdykselle, mutta kuten jouduimme toteamaan, oli pelkkä näköharha. Kuumuus ei onneksi ollut mitenkään paha, ja vauvakin sai makoilla täydessä varjossa kuomun alla. Pääsimme kävelymatkasta reippaasti yli puolet eteenpäin, kunnes tie huononi ja lopulta rattailla oli ihan mahdotonta päästä etenemään. Voi, kun olisimme tajunneet ottaa manducan mukaan rattaisiin! Tosin koska aurinko helotti kirkkaalta taivaalta ja lisäksi emme olleet osanneet odottaa moista hellettä, oli vauvan varusteet ihan väärät kantoreppuun. Oli selvää, ettemme voisi jatkaa matkaa. Lisäksi vauva alkoitti itkukonsertin, liekö sitten iskenyt kuumuus vai tylsyys suolakenttiä katsellessa. Harmitti. Maali oli siinä jo ihan lähellä, mutta oliko meidän pakko jättää se nyt väliin ja tulla joku toinen vuosi uudemman kerran?
Päätimme, että toisen meistä on lähdettävä vauvan kanssa takaisin autolle. Antti lähti, ja minä pääsin jatkamaan matkaa tien päähän, jossa suolakentät levittäytyivät kauaksi pohjoiseen ja etelään. Tuohon aikaan loppuvaiheessa ei ollut juuri muuta porukkaa, ja sain ihastella vitivalkoista ja kuhmuraista pintaa ihan rauhassa, mitä nyt yksi pariskunta pyysi minua ottamaan kuvan heistä (ja samalla sain kuvan itsestänikin). Sen jälkeen olin ihan yksin. Kaukaisuudessa näkyi parkkipaikka autoineen ja ihmisiä kävelemässä kohti suolakenttiä, toisaalta ihan lähellä, mutta samalla niin kaukana. Ihan kuin toisessa todellisuudessa. Jos huutaisin, he eivät kuulisi. Kuolemanlaakson pohjalla, Badwaterissa, on ihan kuin unessa.
Lumous haihtui, kun aloitin paluumatkan ja hetki hetkeltä ympärillä oli enemmän ihmisiä. Hyppäsimme auton viilentävään ilmastointiin ja ajoimme muutaman kymmenen mailia samoja jälkiä takaisinpäin, kunnes koukkasimme meille ihan uusiin maisemiin ja lähdimme ajamaan laakson läpi. Tie kiersi lenkin pohjoiseen päin ja oli pituudeltaan paljon enemmän kuin nopeasti karttaa vilkaisemalla voisi kuvitella.
Ajoimme kivimuodostelmien ja hiekkadyynien ohi, välillä korkeammalla ja välillä matalammalla. Teimme pienen pysähdyksen dyyneille ja nyt oli Antin vuoro mennä, minä jäin vauvan kanssa. Vaikka tiesin kyllä, ettei se ole samanveroinen kokemus kuin Badwater. Päätin mielessäni, että teemme joskus vielä kolmannen reissun Kuolemanlaaksoon.
Loppumatka ennen kansallispuiston alueelta poistumista on melkoista vuoristotietä. Ja maisemat ovat sen mukaiset: kuin katselisi jotain vierasta planeettaa yläilmoista. Kaikki näyttää olevan ihan lähellä, mutta tiedämme että se on vain kangastusta. Pysähdyimme välillä näköalapaikoille, mutta kiire ajoi meitä eteenpäin: yöpaikkaamme Mammoth Lakesiin oli vielä pitkä ajomatka edessä. Seuraavana päivänä meitä odotti aikainen aamu ja Yosemiten kansallispuisto, mutta harmillisesti flunssa oli tehnyt tuloaan koko päivän. Olisi ihan kiva, jos ehtisi kunnolla lepäämään, mutta viritimme silti herätyskellot soimaan ennen auringonnousua.
Auringon alla 