Osa piti meitä hieman hulluina, kun kerroimme lähtevämme vauvan kanssa heittämään pienen automatkan Kaliforniassa. Osa taas sanoi ihailevansa rohkeuttamme ja seuraavansa reissuamme mielenkiinnolla. Matkablogipiireissä tämmöinen elämäntapa on tietenkin ihan perus, ja monet lähtevät liikenteeseen lähes tavalliseen tapaan heti, kun vauva on ehtinyt täyttää muutaman kuukauden. Mekin harjoittelimme reissaamista viime kesänä Berliinissä, ja sen rohkaisemina otimme isomman palan haukattavaksi. Paitsi että olimme uhkarohkeasti varanneet lennot jo ennen varsinaista ensimmäistä kokemusta. Sen verran kova luotto meillä oli joko itseemme, vauvaan tai elämään ylipäänsä, että asiat kyllä järjestyvät, eikä kaksi viikkoa merten takana ole mikään kovin suuri riskinotto.
Berliinin-lomaamme leimasi rentous, hidas oleskelu yhdessä ja elämästä nautiskelu. Ihan täydellinen loma! Tätä seuraavaa reissua voisi kuvata sanoilla hieman haastava, raskas ja jopa epätoivoinen, mutta toisaalta samaan aikaan elämyksellinen, upea ja mieleenpainuva. Olo ei ehkä ollut kovin rentoutunut palattuamme, mutta ei se kyllä ole ollut koskaan näin nopeatempoisen matkan jälkeen. Toki tällä reissulla oli joitakin vastoinkäymisiä, joita emme ole kokeneet aikaisemmin, eikä pienen vauvan kanssa matkustaminen ylipäätään ole aina helppoa. Mutta ilman näitä hankaluuksia olisimme nyt monia ihania muistoja köyhempiä.
En tiedä onko minulla aikaa kirjoitella kovinkaan montaa postausta roadtripistämme, sillä oravanpyörä odottaa ihan nurkan takana. Tämä matka päätti siis erään aikakauden elämässäni, ja ehkä siksikin pohdin usein pitkien erämaataipaileiden aikana tulevaisuutta. Mitä haluaisin tehdä isona? Missä haluaisin asua? Mistä haaveilen? Toiset lähtevät talvipakoon ja toiset ovat maailmanympärysmatkalla, jotkut ovat perustaneet yrityksiä ja jotkut ostaneet kauan unelmoimansa hevosen, vaikkei siinä mitään järkeä olekaan. Olenko minä aina liian järkevä? Onneksi sentään otimme ja lähdimme matkalle, joka oli kompromissi unelmien roadtripistä ja lapsiperheenä matkustamisesta.
Viimeiset neljä päivää olemme yrittäneet toipua aikaerosta, ja yön pimeinä tunteina vannon, etten ikinä enää matkusta minnekään noin kauaksi. Harmi, että aamulla kaikki on unohdettu ja huomaan selaavani lentotarjouksia. Tai ehkei niin harmi, sillä liika ajattelu tekee elämästä tylsää. Toisaalta luottokorttilaskut olivat tällä kertaa melko tähtitieteelliset verrattuna aikaisempiin reissuihimme, ehkä niiden kuittaaminen olisi järkevää ennen uuden matkan varaamista. Järkevää. Taas tullaan tähän.
No mutta mitä kaikkea koimmekaan kahdessa viikossa? Hiljaisen ja talviunilleen selvästi heittäytyneen Santa Cruzin, mahtavia punapuita Big Basin Redwood State Parkissa, raukean aamun Pismo Beachin surffikisoja seuraten, edelleen yhtä upean Kalifornian rantatien. Losissa tunnelma hieman latistui, kun vauva sairastui flunssaan, mutta jos jossain niin täällä sille oli oikea aika, sillä tarkoituksena ei ollut muutenkaan tehdä hirveästi mitään vaan tasata väsymystä.
Palm Springsissä kaikki oli toisin: aurinko lämmitti, flunssa oli selätetty ja nautimme reissun parhaan aamupalan palmunkatveisella terassilla lempeässä ilmanalassa. Ensimmäinen autiomaapätkä oli takana ja sen hypnoottinen vaikutus alkoi tuntumaan: erämaassa ei ole juuri muuta nähtävää kuin omat ajatukset.
Las Vegasissa majoituimme sviitissä, josta sai katsella kaupungin hälyä ja kauniita auringonlaskuja ja -nousuja omasta seesteisestä rauhasta. Sitä tarvittiin, sillä muutaman tunnin vierailu Stripillä sai minut hermostumaan pahemman kerran ja vannoin, että tämä on viimeinen kerta Vegasissa. Ja nyt ihan oikeasti. Saavutin onneksi mielenrauhan taas Death Valleyssa, jossa unenomaiset maisemat vievät jonnekin ihan eri planeetalle kuin kasinokaupungin loputon häly.
Reissumme huipentuma oli loppumatkan Yosemite. Tai ei se ehkä kuitenkaan ollut se. Odotukset Yosemitelle olivat huipussaan, ja vaikka emme pettyneet, niin emme myöskään yllättyneet. Maisemat olivat toki upeat, mutta kokemuksena Yosemite ei vetänyt vertoja esimerkiksi Grand Canyonille. Tiedämme, että olemme mielipiteemme kanssa aika lailla yksinämme, mutta näin kävi meidän kohdalla. Tässä vaiheessa olimme itse sairastuneet flunssaan, joten sillä (ja kiireellä) lienee vaikutusta asiaan.
Sitten seurasikin koko matkan epätoivoisin hetki, kun pitkän Yosemite-päivän jälkeen pääsimme tutustumaan mariposalaiseen ensiapuun. Vauva löysi motellin lattialta jonkun epämääräisen pillerin, eikä kukaan pystynyt sanomaan varmaksi, mikä se oli tai oliko niitä ollut enemmän. Pääsimme nopeasti sisään JCF Hospitaliin ja tutkimukset aloitettiin viipymättä. Myöhään illalla saimme helpottavia uutisia: mitään myrkkyä ei ollut löytynyt näytteestä ja pääsimme pois. Vauva vilkutti hyvästiksi yövuorolle ja tässä vaiheessa pystyimme jo hieman hymyilemään kokemukselle, joka oli kuin suoraan telkkarista. Mitään oikeata vaaraa ei ollut missään vaiheessa, kyseessä oli todennäköisesti tavallinen särkylääke.
Seuraavana aamuna lähdimme kevein mielin kohti San Franciscoa, eikä meitä piinaava flunssa tuntunut enää kovinkaan suurelta vastoinkäymiseltä. En odottanut kaupungilta mitään ihmeitä, eikä meillä ollut mitään erityisiä suunnitelmia sen suhteen. En ihastunut ensimmäisellä reissulla, vaikka kaikki muut ovat pitäneet San Franciscoa ehkä parhaana kaupunkina ikinä. Ehkä se jätti tilaa hurmaantumiselle, joka alkoi viimeistään silloin, kun jätimme auton motellille ja lähdimme tutkimaan kaupunkia jalkaisin. Aika oli todella lyhyt, mutta ehdin huomata uskomattoman kauniit talot, mielenkiintoiset ravintolat ja utuisen vaaleanpunaisen auringonlaskun. Tänne on pakko palata joskus paremmalla ajalla!
Kaksi viikkoa reissussa meni yllättävän nopeasti. Toisaalta oli myös monia hetkiä, kun toivoin että olisimme kotona, jossa kaikki asiat ovat vaan niin paljon helpompia. Samaa olen miettinyt aina niinä kertoina, kun olen asunut ulkomailla: miksi joku tekee elämästään ihan vapaaehtoisesti hankalaa. Onneksi meidän vauva on ihan loistava matkakumppani, ja ihan aidosti nautimme reissaamisesta edelleen, suurimman osan ajasta. Tulevien matkojen suunnittelu on jo kovassa käynnissä!
Auringon alla 
Ai kauhea tuo pillerivahinko! Onneksi ei kuitenkaan käynyt sen kummemmin! Roadtrip vauvan kanssa oli varmasti erilainen kuin teidän aiemmat roadtripit mutta palkitseva ja ikimuistoinen 🙂 Varmaan my!ös kynnys lapsen kanssa matkustamiseen on jatkossa entistä pienempi, kun tietää että reissaaminen onnistuu kuten ennenkin, vaikka tietysti on jotain erilaisia huomioon otettavia asioita!
Onneksi tosiaan oli pelkkä säikähdys! Kaikkea sitä sattuukin 🙂 Ja oli toisaalta erilainen reissu kun aikaisemmin, ja toisaalta melko samanlainen. Ilman vauvaa oltaisiin tehty kyllä vaativampi reitti ja käyty mm. Utahissa, mutta nyt ei jaksettu eikä aika oikein riittänyt. Mutta on ihan totta, että kynnys lapsen kanssa matkustamiseen ei ole kovin korkealla tämän jälkeen 😀
Onneksi selvisitte säikähdyksellä tuossa pilleri-episodissa. Itselläni kestää palautua aikaerosta aina semmosen viikon verran. Niin mielelläni kuulisin lisää matkastanne! Mitkä nuo yhdessä kuvassakin näkyvät matkarattaat teillä on, oletko ollut tyytyväinen?
Niinpä, oli tuuria että se ei ollut mikään kovin paha pilleri sittenkään. Ja kiva kuulla, että meidän reissu kiinnostaa! Pitää yrittää viikonloppuisin ehtiä jotain raapustelemaan 🙂 Meidän matkarattaat on Babyjoggerin City Minit. Ollaan käytetty tuota ratasosaa myös kotona kaupungilla, ja meillä on adapterit että saatiin turvakaukalo yhdistettyä noihin (esim. Berliinissä, kun vauva oli vasta 5kk ikäinen eikä istunut vielä varsinaisissa rattaissa). Ihan hyvin noilla liikkuu kaupungeissa ja vaikkapa puistoissa, pyörät eivät ole ihan pienimmät mahdolliset. Taittuvat kokoon vaikka yhdellä kädellä, joten helpot. Mutta toisaalta ovat sitten isommat kuin monet ihan pikkurattaat, eli eivät mene missään nimessä esim. käsimatkatavarana.