Kesäinen miniloma Lontoossa

Kaikki tuntuvat rakastavan Lontoota. Minä olen käynyt siellä ensimmäisen kerran 10-vuotiaana kummitätini kanssa ja matka oli minulle merkityksellinen itse Lontoon ja matkan lisäksi kahdestakin syystä: 1) olin ensimmäistä kertaa ulkomailla ilman vanhempiani, ja 2) tapasin siellä sattumalta tytön, josta tuli myöhemmin hyvä ystäväni. Tämä samainen ystävä rakastaa itseni tapaan New Yorkia vähintäänkin intohimoisesti, mutta kävi uudelleen Lontoossa nyt aikuisena. Matkan jälkeen hän oli hieman pettynyt: se kaikki mistä oli vaikuttunut lapsena, oli muuttunut iän ja muun matkakokemuksen myötä tylsemmäksi. Että ihan kiva, mutta onko se tarpeeksi?

Mietin ennen reissun varaamista, käykö minullekin samalla tavalla. Toisaalta, enhän ihastunut New Yorkiinkaan ensimmäisellä reissullani teini-ikäisenä, vaan myöhemmin aikuisena, kun Antti ”pakotti” minut matkustamaan kaupunkiin uudelleen. Nyt sama paine kohdistui Lontooseen. Kesäkuinen Lontoo kuulosti yhtä aikaa sekä nostalgiselta (silloin aikoinaan oli juurikin kyse kesäkuun alkupuolesta) että viihtyisältä kaupunkiloman kannalta: miellyttävä 20 astetta lämmintä, eikä sen kummempia vesisateita, näin muistelin.

Varasin hotellin Paddingtonista, ihan ensimmäisen reissuni lähikortteleista. Tosin yksi syy oli myös se, että Heathrown kentältä pääsee sinne kätevästi junalla ja alueella on paljon pieniä ja kohtuuhintaisia hotelleja. Saavuimme perille juuri ennen puolta yötä, sillä lähdimme Oulusta liikenteeseen vasta töiden jälkeen. Sää oli yllättävän lämmin, mikä nostatti mieleen pienen huolenpoikasen hotellin ilmastoinnista. Ja kuten pahoin pelkäsimme, perillä odotti pieni huone, joka oli kuuma kuin pätsi. Ikkunaa sai raotettua 10 senttiä, joten nukuimme koko yön liikenteen ääniä kuunnellen. Aamuyöstä huone viileni hieman, joten unikin alkoi maistumaan.

Reissu ei alkanut kovin ruusuisesti, sillä varsinkin ensimmäisen 24 tunnin aikana meidän eteen tuli pelkästään pieniä vastoinkäymisiä (ja kyllä niitä tuli pitkin matkaa, nyt oli enemmän huonoa tuuria kuin hyvää, niin kuin välillä aina käy). Hikisen hotellihuoneen lisäksi ne liittyivät mm. junalippuihin, suljettuihin metrolinjoihin, suljettuihin metroasemiin, maksettuihin juomatilauksiin jotka eivät saapuneet, katuruokakojuihin jotka sulkivat nenän edestä jne. Ärsytyksen määrä oli välillä melkoinen. Eikä sitä ainakaan vähentänyt helle, jota ei päässyt pakoon mihinkään, päinvastoin kuin vaikkapa Aasiassa tai Jenkeissä. Onneksi välillä vietimme ihan leppoisiakin hetkiä, kuten silloin, kuin saimme viimeisen varjoisen terassipaikan Honest Burgersilta ja saimme vihdoinkin kylmää juomaa ja navan täyteen ruokaa. Heti parempi mieli.

Toinen yö hotellissa oli ensimmäistä huonompi, sillä huone ei viilentynyt missään vaiheessa yötä. Sama meininki jatkui loppuajan, joten kylmästä suihkusta ja märistä pyyhkeistä tuli perusaktiviteettia joka yö. Lopulta olin todella väsynyt, kun en ollut nukkunut neljään yöhön muutamaa tuntia enempää. Kävelimme päivällä usein 15-20 kilometriä yli 30 asteen helteessä, joten pieni lepo olisi välillä ollut paikallaan.

Sunnuntaina tuurimme kääntyi, sillä ainakin saimme sekä ruokaa että varsin kivan paikan istuskella Brick Lanen ruokamarkkinoilla. Aloin selvästi viihtymään. Lisäksi olimme käväisseet kirpparilla, jossa oli ilmastointi. Ensimmäinen ehkä koko kaupungissa! Valikoimme illan ruokapaikan Sohosta myös osittain sen mukaan, missä todennäköisesti pääsisimme kuumuutta pakoon. Kuumaa säätä kyllä kestää, jos edes silloin tällöin pääsee hengittämään viileämpää ilmaa!

Viimeisenä päivänä suuntasimme kaupungin toiselle puolelle Brixtoniin, kunhan pääsimme sinne metrosäätämisen jälkeen. Suljettujen linjojen johdosta paineet kasautuivat yhdelle linjalle niin merkittävästi, että ainoa mahdollisuus oli kävellä linjan edelliselle asemalle ja päästä sitä kautta kyytiin. Onneksi tajusimme tämän noin tunnin haahuilun jälkeen. Brixton itsessään oli hauskan erilaista Lontoota, karibiahenkinen ja mielenkiintoinen. Lounasta söimme Covent Gardenissa taas varsin hyvissä lomafiiliksissä, varjossa istuskellen ja ihmisvilinää katsellen.

Viimeisenä iltana ajattelimme piipahtaa Sky Gardenissa, mutta lähemmin asiaa tutkailtuamme huomasimme, että sinne olisi pitänyt varata liput etukäteen, vaikka ilmainen hupi onkin. Emme oikein tienneet mitä olisimme halunneet sen sijaan tehdä ja toisaalta mitä siinä vaiheessa enää jaksaisimme. Siinä jahkatessa tuli hirveä nälkä, joten pysähdyimme hotellin lähellä olevaan kiinalaiseen syömään huonoa ruokaa. Mutta saimmepahan istua hetken ulkona.

Koska hotellihuoneeseen ei voinut mennä, ajattelimme kävellä Hyde Parkiin, joka oli ihan lähellä. Olimme aloittaneet lomamme sieltä, ja nyt myös päätimme sen sinne. Istuskelimme viilenevässä (ihanaa!) puistossa pitkän tovin ja se oli yksi matkan parhaita hetkiä. Toinen oli Tescosta haettu aamupala hotellimme läheisessä Norfolk Square Gardensissa. Ei sillä, että kolmioleivät, jugurtit, banaanit ja donitsit mikään huippuaamupala olisi, mutta tykkäsin erityisesti tuon pikkupuiston vehreän varjoisasta tunnelmasta.

Olin koko reissun ajan pohtinut pidänkö Lontoosta vai en. Viimeiseen iltaan asti oli mielessäni ollut päällimmäisenä tunne, ettei minulla ole mitään tarvetta matkustaa kaupunkiin uudelleen, ainakaan lähivuosina. Pidennetty viikonloppu oli ihan kiva, mutta oliko kaikki sen jälkeen jo nähty? Niin isossa kaupungissa? Siinä puiston penkillä istuessamme aloin kuitenkin vaivihkaa miettimään miltä Hyde Park näyttäisi syksyllä. ”Seuraavalla kerralla tänne voisi tulla ruska-aikaan”, taisin sanoa jopa ääneen. Enkä tarkoittanut sillä mitään kymmenen vuoden taukoa, puhumattakaan 24:stä. Taisin sittenkin vähän lämmetä Lontoolle, viimeistään siinä vaiheessa kun olin saanut oman kodin viileydessä nukkua yhdet kunnolliset yöunet.